"Kenen vaunu tämä on?" kysyi hän eräältä joukosta, joka seisoi vaunun ulkopuolella.
"Se on yksityinen vaunu, joka vie Mr. Moodyn hänen kotiinsa".
"Missä hän on ollut?"
"Hän on pitänyt kokouksia Kansasissa, jossa hän sairastui, ja nyt me viemme hänet kotiinsa. Me olemme noin tunnin myöhästyneet, ja ellemme voita aikaa takaisin, niin emme saavu ajoissa Bostoniin".
"Kuulkaa", virkkoi junankuljettaja äänellä, joka liikutuksesta oli tukehtumaisillaan, "viisitoista vuotta sitten käännyin minä Mr. Moodyn kautta, ja siitä perin olen elänyt parempaa ja onnellisempaa elämää. Minä en tiennyt, että Moodyn vaunu oli tänä yönä mukana; mutta jos tahdotte, että minä ajan niin nopeasti, että voitamme takaisin sen ajan, minkä olemme kadottaneet, niin teen sen. Sanokaa vaan Mr. Moodylle, että eräs hänen ystäviään kuljettaa junaa, ja katsokaa sitte ettette vaan läkähdy".
Heti kun juna oli päässyt kaupungin ulkopuolelle, lisäsi kuljettaja höyryä, ja hänen kerrotaan ajaneen suurimmalla nopeudella, millä koskaan hänen piirissään on kuljettu. Pysäykset lukuunottamalla kulki hän 130 penikulmaa (engl.) tasan 130 minuutissa. Niagaraan he ennättivät hyvissä ajoin, ja kun yksityisvaunussa olijat seuraavana aamuna heräsivät, olivat he Boston-junassa.
Ensimmäisen tiedon Moodyn sairaudesta sai perhe näin kuuluvan sähkösanoman kautta: "Lääkäri katsoo minun tarvitsevan lepoa. Olen matkalla kotiin". Sitte seurasi lyhyeillä väliajoilla toisia. "Paraneminen edistyy. En ole kokonaiseen viikkoon voinut niin hyvin", ja "Olen viettänyt ihanan päivän. Ei lainkaan kuumetta. Sydän paranee paranemistaan. Ei mitään tuskia. Olen itseeni nähden hyvin varovainen, en vaan rakkaitteni tähden, vaan myöskin sen työn tähden, jonka uskon Jumalan minulle antaneen maan päällä tehtäväksi".
Mr. Moody pääsi onnellisesti kotiin. Hän sanoi kestäneensä tuon viisitoista sataa penikulmaa pitkän matkan paremmin kuin ennen koskaan. Ei hän näyttänyt uskovan olevansa ikuista kotia niin lähellä. Illalla hän meni ylös makuuhuoneesensa iltaseksi itseään siistimään, mutta voimain ponnistus portaiden nousemisessa tuotti sellaisen sydäntykytyksen, että hän aivan uupui. Hän ei sieltä enää milloinkaan tullut ales.
Kotiin tultuaan sähköitti hän ystäville Kansas City'ssä seuraavasti:
"Olen onnellisesti päässyt kotiin. Neljäkymmentä vuotta olen matkustellut enkä milloinkaan paremmin matkaa kestänyt. Jos olisin ollut luonanne tänä iltana, niin olisin puhunut aineesta: 'Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta'. Rukoilen, että monta Mr. Torreyn saarnan kautta tulisi viedyksi taivaan valtakuntaan. Pyydän kiittää Kansas City'n hyväntahtoista kansaa heidän ystävällisyydestään ja esirukouksistaan".