Sunnuntaista 19 p. marrask. perjantaihin 22 p. jouluk. ei Mr. Moody kyennyt jättämään huonettaan. Mutta hän ei koskaan valittanut. Hän yhtä vähän kuin hänen perheensäkään aavisti, millainen loppu oli oleva. Kerran kysyi Mr. Moody, löytyikö alustassa tarpeeksi puita ja hiiliä perheen talvitarpeeksi. Toisen kerran kertoi hän vaimolleen, ettei hän milloinkaan ollut odottanut mitään pitkällistä tautia. Hän oli luullut loppunsa tulevan äkkiä ja aiheutuvan sydänhalvauksesta, hänen ollessa täydessä toiminnassa. Kun aika kului verkalleen — verkalleen miehelle, joka oli tottunut alituiseen työskentelyyn — sanoi hän usein, että hän joka ilta odotti aamua. Tullessaan heikommaksi, sanoi hän, että hän nyt ymmärsi mitä tällä värsyllä tarkoitetaan: "Heinäsirkka vaivaa". Mutta aina k:lo 2:een a.-p. sinä päivänä, jona hänen henkensä triumfeeraavasti liiteli taivaan portista sisälle, puheli hän tulevaisuudesta ja teki suunnitelmia; ja joskin hän itse ymmärsi, mitä todella oli tapahtuva, ei hän ilmoittanut sitä toisille. Hänen perheensä tiesi, että hänen sydämmensä oli heikko; mutta vaikka he tiesivät, että loppu voi tulla minä hetkenä tahansa, niin ei he sittenkään luulleet, että niin todella oli tapahtuva.
Suoranainen fyysillinen syy Mr. Moodyn sairastumiseen Kansas City'ssä oli epäilemättä se, että hänellä oli rasvamuodostus sydämmen ympärillä. Kesällä 1899 eivät olosuhteet myöntäneet hänelle yhtä paljon liikettä kuin tavallisesti, ja senvuoksi lisääntyi hänen painonsa kolmellatoista kilolla. Tällainen lihavuus oli tuhoisa miehelle, jolla oli sellainen ruumiinrakenne ja niin heikko sydän. Mutta hänen ääretöin elinvoimaisuutensa ja hänen vahva ruumiinrakenteensa saattoivat hänen kestämään ponnistuksen, jonka alle ken tahansa ennen pitkää olisi sortunut. Parhaasta lääkärinhoidosta huolimatta heikkoni hän yhä enemmän, kunnes hän saavutti luonnon asettaman rajan, ja kristittyä maailmaa hämmästytti sanoma, ettei häntä kauvemmin ollut olemassa, sillä Jumala oli ottanut hänet pois.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Mr. Moodyn kruunauspäivä.
Maailmalle on joulukuun 22 päivä koko vuoden lyhin päivä, mutta D. L. Moodylle oli sen koitto alkuna päivään, jolla ei ole lainkaan iltaa. Neljäkymmentä neljä vuotta oli hän ollut jumalallisesta elämästä osallisena, ja hänen siirtymisensä näkyväisestä näkymättömään, ajallisesta maailmasta ijankaikkiseen, ei mitenkään tuottanut pysäystä hänen elämässään. Toisissa maailmoissa palvelee hän yhä samaa Mestaria, jonka asiaa hän niin sydämmensä pohjasta rakasti ja niin väsymättömällä innolla palveli. Hänen ainoa päämääränsä hänen ajallisen elämänsä aikana oli ollut Jumalan tahdon tekeminen, ja hänelle omituisella kuuliaisuudella totteli hän Jumalan viimeistä kutsua.
Vielä muutamia tuntia ennen loppua oli Mr. Moodylla sama vakuutus kuin hänen perheelläänkin, nimittäin että hänen terveytensä oli parantumaan päin. Edellisenä päivänä tuntui hän melkein tavallista hermostuneemmalta, mutta hän puhui iloisesti itsestään.
Vastaukseksi kysymykseen, oliko hänen hyvä olla, lausui hän:
"Oi, on. Jumala on kohtaani sangen hyvä — ja perheeni samoin".
Ei ainoakaan ihminen ole sydämmellisemmin voinut rakastaa perhettään ja elintehtäväänsä kuin hän, ja hänen kuultiin usein lausuvan:
"Elämä on minulle sangen suloinen, eikä mikään mahtiasema taikka rikkaus voisi houkutella minua siltä istuimelta, jolle Jumala minut on asettanut".