Muistojumalanpalveluksia Mr. Moodylle.
Eräässä suuressa kokouksessa, mikä pidettiin Philadelphian Templissä, jossa pastori Russell H. Conwell toimii johtajana, avasi piispa Cyrus D. Foss kokouksen ja piti lyhyen rukouksen jälestä näin kuuluvan puheen:
"Me emme ole kokoontuneet tänne tänä iltana sankarin kiitosta korottamaan tai hänen mainettaan pasunoimaan. Jumala ja enkelit pitävät siitä seikasta huolta, sillä jos taivaassa on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, minkälaisen tervehdyksen sitte rakas ystävämme saikaan, hän joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia monelle miljoonalle ihmiselle ja ollut Jumalan aseena saattamaan monia tuhansia ristin juurelle! Mikä enkelein ja pyhäin laulu, mikä kultaharppujen yhteissoitto mahtoikaan taivaassa kaikua, kun hän tuli sinne! Me olemme itse tähtemme täällä; me emme ole täällä hänen tähtensä, vaan noutaaksemme uutta voimaa ajatellessamme, mitä hän Jumalan armon ja niiden lahjain kautta, joita Jumala hänelle luonnosta oli suonut, oli ja on. Epäilemättä on hyvä, että kristityltä eri tunnuskunnista kirkollisiin käsityksiinsä katsomatta on tänne kokoontunut puhumaan tästä rakastetusta ystävästä, tästä ihmeellisestä miehestä, joka kuului kaikille kirkoille — vieläpä, joka oli kristikunnan Atlantin kummallakin puolen yhteinen omaisuus".
"Mitä hän oli? Toiset tulevat tänä iltana lausumaan muutamia sanoja tämän kysymyksen vastaukseksi; minun täytyy puhua lyhyesti, kun minä täten aloitan kokouksen. Minä toivon voivani neljässä minuutissa lausua neljä seikkaa, jotka ovat sydämmelläni. Ensinkin, hän oli suuri ihmisen esikuva. Kun Jumalalla on jokin suuri työ tehtävänä, herättää hän siihen erityiset välikappaleet. Ja toisinaan on näissä malli-ihmisissä, jotka saavat enimmän aikaan, vikoja — minä otaksun että kaikissa ihmisissä on vikoja — mutta näiden ihmisten viat tulevat silmiinpistävämmiksi heidän suuruutensa tähden, Lutherilla oli vikansa, Wilhelm hiljaisella ja Cromwellilla omansa. Meidän ystävällä oli mahdollisesti myös vikansa — minä en niitä tunne — mutta Jumala loi hänet suuren mallin mukaan, soi hänelle suuren luonteen, ja minun täytyy otaksua, että hän, joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia useammalle ihmiselle kuin yksikään toinen minä aikana tahansa elänyt mies, (minä pyydän teitä kiinnittämään huomionne tähän väitteesen, sillä minä luulen sen olevan oikean) että hän olisi voinut suorittaa minkä muun tahansa kahdestakymmenestä muusta suuresta tehtävästä. Jos hänen osakseen olisi tullut, ja hänen kehityksensä olisi häntä siihen valmistanut, olisi hän voinut tulla suureksi kenraaliksi kuten Wellington tai Grant; hän olisi voinut olla suuri puhuja edustajahuoneessa. Hänen olisi ollut mahdollinen suorittaa mikä tahansa kahdestakymmenestä suuresta tehtävästä, jos Jumalan neuvopäätös olisi sen hänen eteensä asettanut".
"On vieläkin yksi seikka, josta minä olen täydesti vakuutettu, nimittäin, että hän oli harvinaisen pyhitetty mies. Voi, miten monet kristityt kuluttavat elämänsä kyselemällä, onko heidän velvollisuutensa täyttäminen. Tämä kysymys ei milloinkaan hänen kääntymisensä jälestä näyttänyt hänessä heräävän, niinkuin ei se Paavalissakaan herännyt. Kerran kaikkiaan hän ratkaisi kysymyksen: 'Herra, mitä sinä tahdot, että minun pitää tekemän?' ja tämän tehtyään, oli seuraava kysymys vain: 'Mikä on velvollisuus?' Ja minusta näyttää, että tämä hyvä mies aina ilolla ja riemulla meni velvollisuuttaan täyttämään ja ettei hän milloinkaan kuluttanut aikaa kyselemällä, oliko velvollisuus täytettävä tai ei. Ajattelemattomasta ja taitamattomasta lapsuudestaan asti, jolloin hän, joka tapasi käydä T:ri Kirkin kirkossa Bostonissa, oli löytänyt tien ristin juurelle, mutta tiesi siitä niin vähän, ettei häntä koko vuoteen voitu hyväksyä seurakunnan jäseneksi; siitä ajasta, kun tuo suuri liike kurjissa Chicagon syrjä-osissa alkoi — alussa — niin kömpelösti johdettuna — ja sitten pitkin tietä, ilmestyi hänessä henki, kokonaan Jumalalle, velvollisuudelle, Jeesukselle Kristukselle ja evankeliumin levittämiselle pyhitetty. Minä luulen, että jos häntä olisi herätetty keskellä yötä, kun hän päivän rasittavasta työstä oli kokonaan uupunut, ja pyydetty johdattamaan syntistä Jeesuksen luo, niin olisi salama leimahtanut hänen puoleksi avoimista silmistään, joka olisi vienyt syntisen ristin juurelle. Hän oli kiireestä kantapäähän olentonsa jokaista syytä myöden Jumalalle pyhitetty, niin minä uskon, ja sille suurelle evankeliselle toimelle, johon Jumala hänet oli kutsunut".
"Hän oli samalla mies, joka pitäytyi yhteen ainoaan kirjaan. Tämä oli suuri piirre hänessä. Hän rakasti raamattua, hän uskoi raamattuun, hän tunsi raamatun, niinkuin vain aniharvat oppivat tämän kirjan tuntemaan, ja hän käytti sitä, käytti sitä luottamuksella, niinkuin Herrakin sitä käytti, eikä luultavasti kertaakaan asettanut itselleen sitä kysymystä, oliko Mooses kirjoittanut viisi Mooseksenkirjaa vaiko ei. Minä sanon, että Moody, kuten Jeesuskin, käytti raamattua luottamuksella. Eikä hän joutunut häpeään".
"Vieläkin sananen, ennenkuin minä jätän toisille tilaisuuden. Jumala oli lahjoittanut hänelle harvinaisen johtajakyvyn. Hänen ruumiinsa oli kestävä ja voimakas, hänen katseensa terävä ja läpitunkeva, hänen tahtonsa jalo ja käskevä. Me muistamme, miten toisinaan, kun hän kohotti kättään melkein näytti, kuin sotapäällikkö olisi kohottanut miekkaansa, miten hänen äänensä kaikui kuin sotatorvi, ja miten hän suuremmoisen huomiokykynsä kautta saattoi hallita suuren kuusi- tai seitsentuhathenkisen kuulijakunnan. Se oli merkillistä jokaiselle, joka inhimillistä luonnetta tutkii. Hän voi suuren työnsä toteuttamiseen käyttää mitä erilaisimpien ihmisten suosiollista apua. Hän oli mestari ihmisluonteen sävelikön kaikissa eri äänissä alusta loppuun saakka. Hän oli meidän aikamme evankeelisen työskentelyn suuri johtaja".
"Mutta hän on mennyt ikuiseen kunniaan. Minä tahtoisin vielä paljon enemmän sanoa, mutta minun täytyy jättää tilaa toisille. Minä käsitän että ohjelman mukaan nyt on Hon. John Wanamakerin vuoro".
Mr. John Wanamaker vastasi seuraavasti:
"Herra puheenjohtaja; minun tulisi olla ohjelmassa viimeinen sen sijaan että olen ensimmäinen. On myrskyinen ilta seistä avoimen haudan äärellä. Näyttää melkein siltä kuin koko maan kyyneleet olisivat tulleet Philadelphiaan muodostamaan muistojumalanpalvelukselle sopivan pohjan. Minä tuskin tiedän, miten parhaiten puhuisin tai koittaisin puhua tänä iltana. Ajatukseni voidaan jakaa kolmeen lukuun — en niitä kaikkia voi esittää — joista ensimmäinen käsittää ne muistot, jotka vievät poikavuosiini, jolloin Mr. Moody juuri oli lapsesta nuorukaiseksi kehittymisen kohdalla, ja jolloin minä ensi kerran kohtasin hänet; sitte seuraa noiden kahden tunnin historia hautauksen jälkeen Northfieldissa, ja vihdoin kolmas luku, käsittäen ne opetukset, joita sellaisesta elämästä voidaan saada. Olisi kenties paras pitäytyä yhteen ainoaan, sillä sanomalehdet ovat niin täynnä niitä tapauksia, joita Amerikan kansa monta vuotta tämän perästä on säilyttävä tuoreessa muistissa, tapauksia hänen elämästään, joka todellakin oli elämää. Hänessä ei koskaan mikään osa näyttänyt olevan puolinukuksissa. Jos mitään Mr. Moody rakasti, niin hän rakasti elämää. Ja hän oli itse ruumistunut elämä fyysillisessä, tiedollisessa ja hengellisessä merkityksessä. Ja senvuoksi teitä kenties enimmin huvittaisi viivähtää muutaman hiljaisen hetken siinä yksinkertaisessa kodissa, jossa hän rauhallisessa huoneessaan laskeutui levolle, kasvot käännettyinä auringonlaskua kohti, ja nukkui".