"Ei kenkään, joka vaan joskus kävi Northfieldissa, voinut lähteä sieltä viemättä muassaan syvää vaikutusta tästä suloisesta kodista. Oli kuin jotakin innostavaa elämää olisi sen kunnaiden päällä levännyt. Mutta kuinka paljon valtavampaa olikaan tulla sinne sinä päivänä, jona kaikki liikkeet olivat suljetut, ja jolloin ihmiset, ne nimittäin, jotka eivät mahtuneet kirkkoon, surullisin kasvoin seisoskelivat parvittain kylässä ja maantiellä, ja jolloin tuo suuri kirkko, johon ei edes kaikki oppilaatkaan mahtuneet, heidän hyväntahtoisuutensa kautta oli avattu kansalle, joka läheltä ja kaukaa oli saapunut saadakseen istua vainajan läheisyydessä. Olisi turha koettaa luoda teille selvä kuva tästä iltapäivästä — kokous alkoi itse teossa kello puoli yksitoista aamupäivällä, josta ajasta k:lo 2,30 saakka, jolloin varsinainen jumalanpalvelus alkoi, kansaa yhtenään tulvaili edes takaisin luomassa viimeistä katsettaan vanhan ystävämme olentoon. Olisi samoin melkein mahdotonta koettaa kokonaisuudeksi liittää puoli tusinaa johtavaa ajatusta niissä hehkuvissa ylistyspuheissa, joita pidettiin. Teidän tulee hankkia ne itsellenne, kun se pieni vihkonen ilmestyy, jossa seikkaperäisesti kerrotaan kaikki ne rakkautta uhkuvat, totiset sanat, joita lausuttiin. Minä vain koetan luoda teille heikon kuvan tästä tilaisuudesta. Minä en saata unhoittaa sitä vaikutusta, minkä tämä hetki teki, ei vaan yhteen tai muutamaan tämän miehenläheisimpään ystävään, vaan koko kansaan. Siinä maatessaan, pienellä vuoteellaan, jolle hän oli sijoitettu, näytti melkein kuin hän vielä olisi elänyt".
"Epäilemättä johtuivat hänen sanansa mieleemme — niiden meistä, jotka kuulimme häntä hänen viimeisellä käynnillään Philadelphiassa — kun hän lausui: 'He tulevat teille kertomaan, että D. L. Moody on kuollut, mutta älkää uskoko sitä; hän on aina elävä, hän on oleva ikuisesti olemassa'. Saattoi tuskin muuta luullakaan, kuin että hän nukkui. Hänessä näkyi sama elävä väri, ei ainoatakaan ryppyä löytynyt hänen kasvoillaan, ja tuntui kuin sama mahti, jolla hän hallitsi suuria seurakuntia, vieläkin olisi hänestä lähtenyt, kun hän siinä lepäsi kansan edessä. Kun nuo kalliit sanat olivat lausutut, ja hämärä peittänyt paikan, läksi hautajaissaatto rakennuksen ulkopuolelle, jossa kolmekymmentäkaksi Mount Hermonin ylioppilasta sitä odotti. Arkku kannettiin kukilla koristetun lavan poikki paareille, ja sitten kantoivat nämä nuoret pojat, kuusitoista kummallakin puolen, ääneti kuollutta, jota pitkä jono nyyhkiviä ihmisiä seurasi, Round Top'ille, sille paikalle, jota hän niin suuresti rakasti".
"Oi, miten hän tätä maata rakasti! Hän tapasikin usein lausua: 'Maa on hyvä paikka. Minun on ollut sangen hyvä täällä, mutta tämän perästä on oleva vielä paljo parempi'. Erittäin hauska oli nähdä, miten hän oli kotiinsa kiintynyt. Usein hän sanoi syksysin: 'Minun täytyy kiirehtää kotiin. Minä tahdon nähdä ruskean maan, ennenkuin lumi levittää lehtien päälle vaippansa'. Niin oli hänen viime käynnilläänkin Philadelphiassa. Kokouksen jälestä Witherspaon Hallissa, jossa hän otti evankeelisiin jumalanpalveluksiin osaa, riensi hän kouluja katsomaan ja palasi alussa marraskuuta kaupunkiin takaisin. Muutamat hänen ystävistään toivoivat, että hän syksymyöhällä viipyisi kaupungissa, mutta hänen täytyi matkustaa seurakuntien luo Länteen. Matkalla hän poikkesi Philadelphiassa ilmoittaakseen sen suuren toivon, joka hänen sydämensä täytti, sanoakseen ystäville: 'Minä toivon, että ennenkuin kuolen, Jumala käyttäisi minua käännyttämään yhden ainoan suuren syntisen'. Miten Elia lausui? 'Minun täytyy mennä Gilgaliin ja sitte Jerikoon ja sitte Jordanin läpi'."
"Minä menin kotiin sinä iltana, kun hän oli Philadelphiassa ja lausui edellä mainitun toivomuksen, ja sanoin muutamille ystäville, jotka asuivat talossani: 'Mr. Moody näytti innokkaammalta kuin koskaan. Toivossaan että Philadelphiassa syntyisi herätys ja hehkuvassa vakavuudessaan muistutti hän profeetta Eliasta. Hän halusi että asetettaisiin niin, että hän voisi yhdeksi talveksi tulla tähän kaupunkiin, josta hän toivoi suurta siunausta".
"Ja nyt, rakkaat ystävät, vain hetkinen vielä, sillä minä näen, että löytyy niin monta muuta, jotka aikovat puhua. Kun hetki tuli, jolloin minun piti tuolle pienelle, haudan ympäri polvistuneelle perheelle jättää jäähyväiset, taivuin minä heidän kehoituksistaan jäämään seuraavaan aamuun. Siitä, mitä sittemmin lausuttiin, tahdon minä toistaa vaan sen, mikä teille voi olla muistoksi vanhasta ystävästänne ja kehoitukseksi hänen uskollisen elämänsä triumfista, nimittäin muutamia sanoja, joita se vaimo lausui, jonka avulla tämän miehen elämä tuli niin erinomaiseksi — rouva Moody itse. Hän, hänen poikansa ja hänen ainoa tyttärensä istuivat perhelieden ympärillä ja kertoivat, mitä viimeisinä tunteina oli tapahtunut, kuinka isä uudelleen ja uudelleen oli sanonut: 'Ei ole vaikea lähteä, ellei juuri teidän tähtenne, sillä täällä ei löydy mitään pimeätä laaksoa'. Tässä ajatuksessa piilee jotakin erinomaisen lohdullista. Monet kyselevät, tunnemmeko niitä, jotka aikasemmin ovat muuttaneet. Ja tämän rakkaan miehen suotiin nähdä lapset ja lapsenlapset ja päästä niiden luo takaisin. Minä olen näkevinäni rouva Moodyn kirkkaat kasvot, kun hän kysyi: 'Uskotteko että Jumala soi hänelle tämän siunauksen, jotta hänen olisi helppo palata?' ja Will sanoi: 'Isämme kuoli kolmasti — hän palasi takaisin kahdesti kertomaan meille, ettei ollut vaikea kuolla'."
"Rakkaat ystävät, Jumala ei unohda niitä, jotka häneen ovat luottaneet; löytyneekö mitään kaikesta siitä suuresta, mitä niiden miesten elämässä on tapahtunut, joista arvokas piispa tänä iltana on puhunut, jota voitaisiin verrata siihen, mitä alusta loppuun saakka tälle suurelle vanhalle sotilaalle Mestarin henkikaartissa hänen elinkautisessa taistelussaan suuren päällikkönsä eteen suotiin? Minä toivon, että viette mukananne kuvan tästä pienestä yksinkertaisesta kodista, jossa vallitsee ilo jälellejääneen perheen luottamuksen vuoksi ja senvuoksi, mitä heidän tämän ihanan elämän laskussa suotiin nähdä, jota tänään muistelemme".
"Tahdon vielä kerran palata siihen tapahtumaan, josta olen kertonut (ja sillä lopetan, vaikka minä kuten piispakin olen sanonut vaan pienen osan siitä, mitä minun oli sydämelläni). Ajatukseni ovat niin usein kääntyneet siihen takaisin, että päivä päivältä olen mielikuvituksessani kävellyt Round Topille, johon panimme hänet. Venedigin vanhassa tuomiokirkossa on alttarin takana muutamia alabasterpylväitä, ajan hampaan kuluttamia ja, kuten kirkossa vallitsevassa synkässä puolihämärässä näyttää, erityisempää huomiota ansaitsemattomia; mutta kun joku sytyttää vahakynttilät niiden takana, loistavat ne kuin kristalli monivärisinä ja kilpailevat loistossa aamun valon tai ihanan auringonlaskun kanssa. Mr. Moody oli suuren alabasterpylvään kaltainen, jolla kenties itsessään ei ollut mitään erityisesti puoleensavetävää, mutta joka näkymättömän käden voimasta tuli niin ihanaksi ja kunnioitusta herättäväksi, että olemme täynnä ihmettelyä katsellessamme sitä. Jospa olisimme ymmärtäneet, että George Whitefield jälleen eli, että meillä oli uusi John Wesley! Monessa suhteessa hän oli Wesleyn kaltainen, yksinkertaisuudessaan, ihmeteltävässä huomiokyvyssään ja erinomaisessa kyvyssään ottaa erikoiskohdat huomioon. Hänestä olisi minun mielipiteeni mukaan tullut mitä etevin liikemies, jos Jumalan tahto olisi ollut johdattaa häntä liikealalle. Tuskin tulimme huomanneeksi, ennenkuin katsoimme ylös hänen kasvoihinsa, että olimme suuremmoisen luonteen majesteetin edessä. Joku on sanonut, ettemme enään milloinkaan saa nähdä hänen vertaansa".
"Inhimilliseltä kannalta katsoen on D. L. Moodya yhtä mahdoton korvata kuin Abraham Lincolniakin. Nämä kaksi miestä ovat, kuten T:ri Cuyler maanantaina lausui, Amerikan kansalle, vieläpä koko maailmalle esiintyvät kahtena vuosisatamme suurimpana luonteena. Ei ainoakaan meistä voi tänä iltana hänen jalkainsa juureen kantaa kunnioitusta, joka on toivomuksiemme ja kokeidemme vertainen, koska hän oli niin suureksi siunaukseksi jokaiselle, jolla oli onni tuntea hänet".
Pastori Wan C. Webb, Jumaluusopin tohtori, Evankeelisen Alliansin sihteeri, jonka pääjohdolla kokous pidettiin, luki nyt muutamia monista tähän tilaisuuteen saapuneista kirjeistä. Niitä olivat lähettäneet tohtorit Charles Wood ja Henry C. Mc Cook, piispa Whitaker, Mr. Lewis H. Redner ja pastori Russell H. Conwell. Viimeksi mainittu kirjoitti seuraavasti:
"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kokoukselle, jonka Allianssi on kutsunut kokoon osoittamaan kunnioitustaan Mr. Moodyn muistolle, todellisen mielipahani siitä, että minä jo ennen Mr. Moodyn kuolemaa annetun lupauksen perustuksella käydä eräässä kaukaisessa kaupungissa, olen pakoitettu olemaan poissa. Mainitkaa myös, olkaa hyvä, että minulle olisi kallis etu saada ottaa osaa mihin veljien kokoonkutsumaan kokoukseen tahansa, jonka tarkoituksena on kunnioituksen osoittaminen tämän pyhän miehen luonteelle, arvonanto hänen työlleen ja kiitollisuuden ilmituominen hänen ystävyydestään. Jumalan voima lepäsi hänen päällään. Hänen tekonsa on pysyvä ajassa ja ikuisuudessa".