ANTONIUS.
No, sisään tulkoon!
Egyptin kahleet nää mun murtaa täytyy,
Tai hulluuteen ma sorrun.
(Toinen airut tulee.)
Mitä tiedät?
2 AIRUT. Fulvia, vaimosi, on kuollut.
ANTONIUS.
Missä?
2 AIRUT.
Sicyonissa: kuin kauan sairaus kesti
Ja muuta, mit' on tärkeä sun tietää,
Tää kirje kertoo.
(Antaa hänelle kirjeen.)
ANTONIUS.
Poistu! —
(Airut poistuu.)
Siinä lähti
Ylevä henki! Tuotahan ma toivoin.
Mink' ylenkatsein viskaat pois, sit' usein
Halajat jälleen; mikä nyt on mieliks,
Ajalle vaihtuu vastakohdaksensa.
Nyt, kuolleena, hän hyvä on. Tää käsi,
Mi hänet hylki, nyt hänt' eloon pyytää.
Paeta tuota hurmaajaa mun täytyy;
Tuhannen tuskaa, pahempaa kuin tiedän,
Tää laiskuus ilmi hautoo. — Enobarbus!
(Enobarbus tulee.)
ENOBARBUS.
Tahtonne, herra?
ANTONIUS.
Mun täytyy päästä joutuun täältä pois.
ENOBARBUS. Mutta niinhän me surmaamme kaikki naisemme. Näemmehän jo, kuinka pieni epäkohtelu on hengen päälle käypä; jos heidän nyt täytyy erommekin kestää, niin on kuolema varma.