ANTONIUS.
Armas, sana vain!
Caesarilt' arvoa ja turvaa pyydä. —
Oi!
CLEOPATRA.
Ne ei sovi yhteen.
ANTONIUS.
Kuule, armas:
Väestä Caesarin äl' usko muihin
Kuin Proculejoon.
CLEOPATRA.
Uljuuteeni uskon
Ja käteeni, mut Caesarin en väkiin.
ANTONIUS.
Eloni surkeata loppua
Äl' itkein sure! Virkistä vain mieltäs,
Muistellen entist' onnenaikaani,
Kun elin niinkuin ylevin ja suurin
Maan ruhtinas. Nyt kurjana en kuole,
En pelkurina kypärääni heitä
Maanmiehelleni; roomalainen olen
Ja uljaan roomalaisen voittama.
Nyt henki lähtee, enempää en jaksa.
CLEOPATRA.
Oo, sinä miesten parhain, niinkö kuolet?
Minusta etkö huoli? Tähän inhaan
Mun jätät maailmaan, jok' ilman sua
Ei paremp' ole pahnaa. — Nähkää, naiset:
(Antonius kuolee.)
Maan valtakruunu sulaa! — Oi, Antonius! —
Oi, kuihtunut on sodan voittoseppel,
Sen lippupuu nyt kaatui! Miehen verrall'
On poika nyt ja tyttö; kaikk' on yhtä;
Kuun alla kaikkinäkevän ei enää
Mitäkään merkillistä.
(Menee tainnoksiin.)
CHARMIANA.
Malttukaatte!
IRAS.
Oo, hänkin kuollut, valtiaamme!
CHARMIANA.
Rouva!