DOLABELLA.
Kyllä, Caesar.
(Menee.)
(Dercetas tulee, kädessä Antonion miekka.)
CAESAR.
Mit'. ompi tämä? Ken se meitä tohtii
Noin lähetä?
DERCETAS.
Nimeni on Dercetas.
Antoniota palvelin, mi parhain
Ol' ansaitseva parhaan palveluksen;
Hän oli herrani, kun eli, toimi,
Ja hänen vihaajiaan vastustamaan
Kulutin elämäni. Mieheksesi
jos tahdot mun, niin olen Caesarille,
Mit' Antoniolle olin; jos et tahdo,
Niin ota henki multa.
CAESAR.
Mitä sanot?
DERCETAS.
Sen sanon, Caesar: Antonius on kuollut.
CAESAR.
Kun moinen pylväs kaatuu, suuremp' olla
Pitäisi ryske: maankin järähtää ja
Kaduille leijonia lennätellä
Ja ihmisiä taasen niiden luoliin.
Antonion surma ei vain yhden surma,
Se nimi tietää puolen maailmaa.
DERCETAS.
Hän kuollut on, ei puukon palkatun,
Ei telakirveen kautta; sama käsi,
jok' urotöillään hälle maineen hankki,
Sydämmen antamalla miehuudella
Sydämmen särki. Tässä urhon miekka;
Sen vedin haavasta; kas, veri jalo
Sit' yhä punaa.
CAESAR.
Suretteko miehet?
Anteeksi, jumalat; mut moinen tieto
Kuninkaan silmää kostuttaisi!
AGRIPPA.
Kummaa,
Ett' ajaa luonto meitä vaikeroimaan
Hartainta toivettamme!