CLEOPATRA.
Ei, älä kaunistele lähtöäsi;
Hyvästi sano vain ja mene. Taannoin
Kun pyysit jäädä, silloin puhe tulvi,
Ei mielessäkään lähtö. Huulet, silmät
Ne taivaan hurmaa oli; kulmain kaarros
Ol' itse autuus; minuss' ei niin turhaa,
Jonk' alkuperä jumalist' ei ollut.
Sit' on se vieläkin, tai olet sinä,
Maailman suurin soturi, nyt suurin
Valehtelija.
ANTONIUS.
Mutta, ruhtinatar, —
CLEOPATRA.
Nuo jäntees anna mulle, niin saat tuta,
Ett' Egyptiss' on sydäntä.
ANTONIUS.
Mua kuule!
Tapausten tuima pakko toimiani
Ajaksi kysyy; vaan sun haltuus tänne
Jää sydän kokonaan. Italiassa
Ylt' yltään sota riehuu, miekka välkkyy;
Pompejus Rooman valkamaa jo uhkaa;
Kaks yhdenarvoist' omamaista valtaa
Vaarallist' eripuraisuutta siittää.
Vihattu, valtaan noustuaan, nyt nousee
Myös suosioon. Maanpakojain Pompejus,
Isänsä maineest' ylvästellen, mairii
Nyt niiden mieltä, joita nykyolot
Ei tyydytä ja joit' on julma joukko.
Levosta sairas rauha lääkett' etsii
Rajuista muutoksista. Lisäsyy,
Jonk' enin pitäis sua rauhoittaa,
On Fulvian kuolema.
CLEOPATRA.
Ikäisekseni
Ma saatan hupsu olla, mutta toki
En lapsimainen. Voiko Fulvia kuolla?
ANTONIUS.
Kuningatar, hän kuollut on. Kas tässä:
Lukea joskus voitte, minkä hälyn
Hän aikaan sai, ja — paras viimeiseksi —
Havaita, miten kuoli hän ja missä.
CLEOPATRA.
Oi, sua uskotonta! Missä pyhät
On maljat, jotka murheen kyynelillä
Sun tuli täyttää? Fulvian kuolemasta
Ma näen nyt, kuinka mua suret vasta.
ANTONIUS.
Torasi heitä; maltahan ja kuule
Mun tuumaani; se kestää taikka kaatuu,
Mitenkä vaadit vain. Kautt' auringon,
Mi Niilin liejun elvyttää, nyt lähden
Soturinasi, palvelijanasi!
Tee, miten mielit, sota taikka rauha.
CLEOPATRA.
Charmiana, vyöni päästä! — Ei, ei tarvis! —
Tilani vuoroin hyvä on ja paha,
Niinkuin Antonion lempi.
ANTONIUS.
Vaiti, armas!
Todista totta lemmestä, mi kestää
Kovimmat koitokset.