IMOGEN.
Tekohyvyyttä! Se käärme hienost' ensin
Kutittaa, sitte pistää. — Rakas ylkä,
Isäni vihaa pelkään, mut en mitään —
Kun valani vain säilyy — mitä mulle
Hän tehnee raivossaan. Sun täytyy mennä;
Mua joka hetki täällä iskut kohtaa
Vihaisten silmäin, muu ei lohtunani
Kuin ett' on mailmass' aarre, jonka kerran
Näen vielä.
POSTHUMUS.
Valtiaani! Puolisoni!
Armaani! Älä itke, muuten annan
Syyt' epäilyyn, ett' olen hempeämpi
Kuin sopii miehen. Uskollisin ylkä,
Mi koskaan lemmen vannoi, olen aina.
Pakenen Roomaan nyt, Philarion luo,
Jok' isäni ol' ystävä ja mulle
Kirjeistä tuttu. Sinne kirjoita:
Sanasi, armas, silmin juon, vaikk' onkin
Sapesta muste tehty.
(Kuningatar palajaa.)
KUNINGATAR.
Joutukaa!
Jos tulee kuningas, niin tiesi mitkä
Saan vihat kestää. — (Syrjään.) Tänne häntä toki
Ma johdatan. Jos kuinka häntä loukkaan,
Niin loukkaukset hän lemmen töinä ostaa
Ja kalliin niistä maksaa.
(Menee.)
POSTHUMUS.
Vaikka kestäis
Elomme loppuun nämä jäähyväiset,
Niin kasvais eron tuska vain. Hyvästi!
IMOGEN.
Ei, viivy vielä! Vaikka ratsasajoon
Huvikses lähtisit, niin liian köyhä
Tänlainen ero ois. Kas tässä, armas:
Tää äitini on helmi; ota, armas;
Se kätke, kunnes toista kosit naista,
Kun Imogen on kuollut.
POSTHUMUS.
Mitä? Toista?
Hyvä taivas, omani vaan mulle anna
Ja toisen halauksesta kuolon kahle
Mua estäköön! — (Panee sormuksen sormeensa.)
Tuoss' ole sinä, tuossa,
Siks kunnes tunto turtuu! Sulo armas,
Niinkuin ma sinuun köyhän itseni
Rajattomaksi tappiokses vaihdoin,
Niin sinust' aina turhissakin hyödyn.
Minulle tätä kanna, lemmen kahle
Se on, sill' ihanimman sidon vangin.
(Kiinnittää rannerenkaan hänen ranteeseensa.)
IMOGEN.
Oi, jumalani! Milloin toisemme
Tapaamme taas?