IMOGEN.
Niin, Rooman portto kai.
PISANIO.
Ei, totisesti
Nyt teidät kuolleeks ilmoitan ja hälle
Verisen merkin laitan; niin hän käski.
Hovissa teitä kaivataan, ja tämä
Sen vahvistaa.
IMOGEN.
Mut, ystäväni, mitä
Sill' aikaa teen? Miss' asun? Miten elän?
Mik' elämässä lohduksi, kun olen
Yljältä kuollut?
PISANIO.
Jos on mieleen hovi. —
IMOGEN.
Ei hovi, eikä isä, ei; ei myöskään
Tuo raaka, pöyhkä, tyhmä tyhjikkö,
Tuo Cloten, jonka kosintaa niin kammon
Kuin piiritystä.
PISANIO.
Jättämällä hovin
Te saatte maankin jättää.
IMOGEN.
Entä sitten?
Britanniassako vain on aurinkoa?
Britanniassako yksin päivää, yötä?
Maailman kirjass' on Britannia
Vain lisä, liite: joutsenuen pesä
Isossa lammikossa. Lieneehän
Sen ulkopuolellakin ihmisiä.
PISANIO.
Iloitsen, että muut on seudut teillä
Mielessä. Rooman lähettiläs, Lucius,
Milfordin satamaan saa huomenna.
Jos voitte mieltä pitää yhtä nöyrää,
Kuin kohtalonne on, ja peittää sitä,
Mik' ilmeisenä, vaaraks oisi teille,
Niin tietä astelette mukavaa
Ja toiverikasta ja Posthumusta
Lähellä ehkä, niin lähellä, että,
Vaikk' ette näkisikään hänen töitään,
Huhulta joka hetki kuulla saatte,
Miten hän elää.
IMOGEN.
Oi, jos tuo käy laatuun,
Nimeni vaaraan — kuolemaan ei toki —
Ma uskallan.
PISANIO.
No niin, on seikka tämä:
Pois naiseus unhottakaa, käskeväisyys
Nöyryyteen vaihtakaa, ja pelko, arkuus —
Nuo naisen käskyläät, tai oikeammin,
Naissuvun oma itse — karskiin luontoon;
Pureva olkaa, kielevä ja sapi
Ja riitaisa kuin kärppä; täytyy vielä
Unohtaa poskienkin kallis aarre
Ja jättää se — voi, sydämmettömyyttä!
Ei auta muu — tuon himokkaan Titaanin,
Tuon mailman suutelijan saalihiksi,
Hylätä uuras, sievä korutaito,
Jot' itse Juno kadehtii.