BELARIUS.
Oi. jumalatar, taivaallinen luonto,
Kuink' oman painat leimas noihin kahteen
Kuninkaan lapseen! Niin he ovat vienot
Kuin lännetär, jok' orvokeissa huokuu
Kukankaan huojumatta; ja niin hurjat —
Kun valtaveri kuohahtaa — kuin myrsky,
Mi vuorihongan latvaa tuivertaa
Ja laaksoon sitä kaataa. Kummallista,
Ett' aisti näkymätön arvontuntoon
Heit' ohjaa, jot' ei kukaan opettanut.
Jalouteen, jot' ei kukaan neuvonut,
Tapoihin, joit ei nähneet, uljauteen,
Jok' itää itsestään, mut' istunnaisen
Hedelmää kantaa? — Mitä kummaa tietää
Tuo tulo Clotenin, ja mitä tuottaa
Tuo surman isku meille?
(Guiderius palajaa.)
GUIDERIUS.
Miss' on Cadwal?
Clotenin kallon työnsin virran viedä
Sanomaks äidille. Paluusta ruumis
On panttina.
(Juhlallista soittoa kuuluu vuoren luolasta.)
BELARIUS.
Älykäs soittimeni!
Oi, kuule, Polydor! Mut mistä syystä
Nyt Cadwal pani soimaan sen? Oi, kuule!
GUIDERIUS.
Hän luolass' onko?
BELARIUS.
Äsken tästä läksi.
GUIDERIUS.
Mit' aattelee? Se äidin kuolinhetkest'
Ei ole soinut. Juhlalliseen toimeen
On juhlallinen syy. Tää mitä tietää?
Apinan pilaa, lasten parkua
On ilo suotta, itku turhasta.
Houraako Cadwal?
(Arviragus tulee, sylissä Imogen kuolleena.)
BELARIUS.
Kas, hän tuossa tulee,
Sylissä murheen aihe, josta häntä
Näin moitimme.