R. VIRTA ja R. PAASO. Pois, pois!
(Juoksevat pois.)
FALSTAFF. Varmaankaan ei piru tahdo minua kadotukseen, koska silloin ruumiini öljy voisi sytyttää helvetin ilmituleen; muuten hän ei panisi eteeni tällaisia kompastuksia.
(Sir Hugh Evans, satyyrina, Anna Paaso, keijukaisten
kuningattarena, hänen veljensä ja muut keijuiksi
puetut tulevat, vahakynttilät kädessä.)
ANNA.
Te keijut, harmaat, vihreet, valkeat,
Yön varjot, kuutamossa kulkijat,
Te onnen orporaukat, tulkaa tänne,
Ja tehkää virkanne ja tehtävänne.
Puck, airut, toimeen käske keijukaiset.
PISTOOLI.
Vait, keijut! Hiljaa, ilman ihalaiset!
Windsoriin, sirkka! Tutki uunin loukat:
Jos lies on siivoton ja maassa poukat,
Nipistä piikaa, ett' on iho musta;
Ei kuningatar kärsi tahrimusta.
FALSTAFF.
Haa! keijut! Joka heila haastattaa,
Se kuolee. Huppuun! Heit' ei nähdä saa.
(Laskeutuu maahan kasvoilleen.)
EVANS.
Toimeesi, helmi! Tytön jos näet milloin,
Mi kolmet rukoukset lukee illoin,
Sen mieleen nosta taivaalliset kuvat,
Sill' olkoon unet, niinkuin lapsen, huvat.
Mut sitä, joka syntejään ei pelkää,
Nipistä käsiin, reisiin, kylkiin, selkään.
ANNA.
Hoi, keijut, piiriin!
Hakekaa linna kellarista viiriin
Ja onni viekää joka kammioon,
Niin että viimeiseen ne tuomioon
Eheinä seisovat ja loistokkaina
Ja haltijansa arvoisina aina.
Ritarikunnan tuolit balsamilla
Te hiertäkää ja kukkasvoitehilla,
Vihitkää onneen uudet ritarit
Ja niiden aseet, kilvet, kypärit.
Yöt laulain, nurmikeijut, pyörikää
Ja sukkanauhan tapaan kiertäkää;
Jälkenne vihertäkööt vehryeinä
Ja vehmahampina kuin nurmen heinä;
Ja "honny soit qui mal y pense",[22] se sana
Se puna-, sini-, valko-kirjavana
Siin' olkoon painettuna kukkasilla,
Niinkuin se helmillä ja safiirilla
Ritarin polveakin koristaa;
Kukilla, näet sen, keijut kirjoittaa.
Pois! Hajotkaa! Mut muistakaatte olla
Taas ennen yhtä piirikarkelolla
Tään tammen ympärillä.
EVANS.
Rivittäin
Nyt kaikki kulkekaa ja käsikkäin.
Ja kiiltomadot olkoot valonamme,
Kun tammen ympärillä tanhuamme.
Vait! Maallista ma haistan.
FALSTAFF. Taivas minua varjelkoon tuosta walesilaisesta liekkiöstä, hän pian noituu minut juustokimpaleeksi.
EVANS.
Mato kurja,
Sun noitui syntymässäs silmä nurja.
ANNA.
Tulella koitelkaamme sormenpäitä;
Jos puhdas on hän, karttaa tuli näitä
Ja ei tee vikaa; vaan jos tuo se vaivan,
Niin liha saastaist' on ja pilall' aivan.
PISTOOLI.
Koitellaan!
EVANS.
Ottaako se pölkky tulta?
(Polttavat häntä kynttilöillään.)
FALSTAFF.
Ai, ai, ai, ai!
ANNA.
Pilalla on ja haisee turmellulta!
Nyt, keijut, pilkkalaulu viritelkää,
Ja tanhutessa häntä nipistelkää.
Laulu.
Hyi, hyi, lihan saastautta,
Hekkumaa ja irstautta!
Himo on veren liekintää,
Riettaan mielen siittämää,
Sydämmessä syntyy, viihtyy,
Aatoksessa yltyy, kiihtyy.
Konnaa, keijut, nipistelkää,
Nipistelkää, kärvennelkää;
Polttakaa ja pieskää hältä liha ja luu,
Kunnes soihdut ne sammuu ja tähdet ja kuu!
(Laulun kestäessä keijut nipistelevät Falstaffia. Tohtori Cajus tulee toiselta taholta ja vie pois viheriäksi puetun keijun, Laihanen toiselta taholta ja sieppaa mukaansa valkeapukuisen keijun: Fenton tulee ja hiipii pois Anna Paason kanssa. Metsästyshuutoja kuuluu etäältä. Kaikki keijut juoksevat pois. Falstaff ottaa pukinsarvet päästään ja nousee.)
(Paaso, Virta, rouva Paaso ja rouva Virta tulevat.)
PAASO (puhutellen Falstaffia).
Seis! seis mies! Vihdoin teidät tavotimme.
Nää viimeisetkö konnankoukkunne?
R. PAASO.
Pois tulkaa; pila päättyköön. —
No, sir, Windsorin rouvat onko mieleen teille? —
Kas, mieheni! Nuo kauniit haarut metsäss'
On luontevammat kai kuin kaupungissa?