LAIHANEN. Minä pidän kovin paljon karhunajosta, mutta joudun siinä riitaan yhtä helposti kuin kuka muu tahansa Englannissa. Peljästyttehän, jos näette karhun irroillaan, eikö totta?
ANNA. Totta kai, herraseni.
LAIHANEN. Se on minulle jokapäiväistä ruokaa nykyisin. Olen nähnyt ainakin parikymmentä kertaa Sackersonin[4] irroillaan ja ottanut sitä kiinni vitjoista; mutta, uskokaa pois, naisetkos silloin kirkumaan ja parkumaan, niin että oikein! Mutta, totta puhuen, naisväki ei voi niitä mitenkään sietää; ne ovat kovin rumia ja törkeitä petoja.
(Paaso palajaa.)
PAASO. Tulkaa pois, rakas herra Laihanen; odotamme teitä.
LAIHANEN. Minä en voi einettäkään syödä; kiitoksia vain, hyvä herra.
PAASO. Tuhat tulimmaista, teidän täytyy; tulkaa pois.
LAIHANEN. No, olkaa hyvä, näyttäkää tietä.
PAASO. No, tulkaa siis, herra.
LAIHANEN. Neiti Anna, olkaa hyvä, menkää edellä.