(Höllönen ja Evans menevät.)
ANNA. Ettekö suvaitse astua sisään, teidän arvoisuutenne?
LAIHANEN. En, kiitoksia vain, totta totisesti, oikein sydämmestäni; minun on hyvä näin.
ANNA. Päivällinen odottaa teitä, hyvä herra.
LAIHANEN. Minun ei ole nälkä; totta totisesti, kiitoksia vain! — Mene, sinä mies, vaikka oikeastaan olet minun pikenttini, mene palvelemaan lankoani Höllöstä. (Simppeli menee.) Saattaahan sitä rauhatuomarille ystävä joskus aina lainata pikenttinsä. — Minä pidän vain kolme palvelijaa ja yhden passaripojan siksi, kunnes äitini kuolee. Mutta vähät siitä! Elelenhän sitä sentään niinkuin köyhäsyntyinen aatelismies.
ANNA. En tohdi palata ilman teitä; eivät istu pöytään, ennenkuin te tulette.
LAIHANEN. Tosiaankaan, en syö murustakaan! kiitän teitä joka tapauksessa ruoasta.
ANNA. Pyydän, hyvä herra, että kuitenkin astuisitte sisään.
LAIHANEN. Kävelen mieluummin täällä, kiitoksia vain. Sain tässä taannoin lyöttymän sääriluuhuni, kun ottelin miekalla ja tikarilla mestarimiekkailijan kanssa kolmeen toviin vadillisesta haudottuja luumuja; ja, totta totisesti, siitä pitäen en voi sietää lämpimän ruoan hajua. Mitä ne koiranne noin haukkuvat? Onko täällä karhuja kaupungissa?
ANNA. Eiköpä liene; olen ainakin kuullut semmoista puhetta.