R. VIRTA. En tiedä mikä enemmän minua huvittaa, sekö, että mieheni, vai sekö, että sir John on petetty?
R. PAASO. Kuinka hänessä mahtoikaan sydän pamppailla, kun miehenne kysyi, mitä kopassa oli!
R. VIRTA. Varon melkein, että hän on pesun tarpeessa; ja näin tuo heittokylpy tekee hänelle vain hyvää.
R. PAASO. Hirteen joutaisi koko irstas konna! Soisin että kaikki samansorttiset joutuisivat samanlaiseen kiipeliin.
R. VIRTA. Varmaankin on miehelläni joku erityinen syy epäillä että Falstaff on täällä; en ole koskaan nähnyt häntä niin riivatun mustasukkaisena kuin nyt.
R. PAASO. Minäpä keksin juonen, millä siitä päästään selville; meidän täytyy tehdä uudet kepposet Falstaffille, hänen irstaustautinsa tuskin tästä lääkkeestä paranee.
R. VIRTA. Mitä, jos lähettäisimme tuon vanhan hupsun, tuon rouva Reippaan, hänen tykönsä pyytämään anteeksi veteenheittoa, ja antaisimme hänelle uutta toivoa, jotta saisimme häntä uudelleen rangaista?
R. PAASO. Tehdään se; kutsumme hänet tulemaan tänne huomenaamulla kello kahdeksan saamaan vahingonkorvausta.
(Virta, Paaso, Cajus ja Evans palajavat.)
VIRTA.
En löydä häntä mistään; se konna ehkä vain kerskaili sillä, mitä ei
saanut.
R. PAASO.
Kuulitteko tuota?
R. VIRTA.
Kyllä, kyllä; hiljaa vain! — Te kohtelette minua kauniisti, herra
Virta, eikö totta?
VIRTA.
Niin kyllä teen.
R. VIRTA.
Taivas tehköön teidät paremmaksi, kuin mitä ajatuksenne ovat.
VIRTA.
Aamen!
R. PAASO.
Te tällä itseänne sanomattomasti vahingoitatte, herra Virta.
VIRTA.
No niin, itse sen kärsin.
EVANS.
Jos siel on yhtäkä ristsieiu talos ja huoneis ja arkuis ja kaapeis,
niin taivas mnuul mnuun syntin antteks antakko viimeisen tuomiopäivän.
CAJUS.
Parbleu, ei mine möös, ei sielle on ykte ristsielu.
PAASO.
Hyi, hyi, herra Virta! Ettekö häpeä? Mikä henki, mikä saatana on
päähänne pannut tällaiset luulot? Minä en tuota mielenhouraustanne
omakseni tahtoisi, vaikka saisin Windsorin linnan kaikki aarteet.
VIRTA.
Sehän on se minun vikani, herra Paaso; itseäni se vaivaa.
EVANS.
Paha omatunt teit vaeva; teijä rouvan on niin kunnjaline vaim, etei
toist voi löytä viidest tuhanest ja viel viidest sadast.
CAJUS.
Parbleu, mine näke ett se ole kunialinen vaimo.
VIRTA.
No niin; lupasin teille päivälliset, — Tulkaa pois puistoon
kävelemään. Pyydän, antakaa minulle anteeksi; toiste kerron teille syyn
tähän menettelyyni. — Tule, eukko; — tulkaa, rouva Paaso; antakaa
minulle anteeksi, sydämmestäni pyydän, antakaa minulle anteeksi.
PAASO.
Menkäämme, hyvät herrat; mutta kyllä hän vielä nauruksi tulee, uskokaa
pois. Pyydän teitä kaikkia huomenaamuksi luokseni suurukselle; sitten
mennään yhdessä linnustamaan; minulla on sievä viidakkohaukka.
Lupaatteko?
VIRTA.
Sama se.
EVANS.
Missä on yks, siel ole mnää toine.
CAJUS.
Miss ole yks tai kaks, seell on mine kolmas.
VIRTA.
Pyydän, herra Paaso, tulkaa.
EVANS.
Mut mnää pyydä, muistakka huomen sit krouvar-isänttä, sit rupist
roisto.
CAJUS.
Se ole hyve; parbleu, koko minu sydemest.
EVANS.
Se rupine roist! Sill on ne juones ja ilvees.
(Menevät.)