Huone Paason asunnossa.
(Fenton ja Anna Paaso tulevat.)
FENTON.
Isäsi suosiot' en voita, Anni;
Siis älä hänen luokseen mua neuvo.
ANNA.
Oi! Mitä siis?
FENTON.
Sa ole oma itses.
Sukua hänest' olen liian suurta,
Ja hoikaks käyneen kukkaroni muka
Lihoittaa tahdon hänen aarteillaan;
Ja panee vielä muita esteit' eteen, —
Nuo humut entiset ja hurjat seurat,
Ja sanoo, etten mitenkään sua saata
Muun vuoksi rakastaa kuin kullan tähden.
ANNA.
Kenties hän onkin oikeassa.
FENTON.
Ei,
Niin totta kuin mua taivas auttakoon!
Vaikk' olikin — sen myönnän — isäs rikkaus
Ens aihe miksi sua kosin, Anna,
Niin heti näin, ett' arvos suuremp' oli
Kuin täydet kukkarot ja kultataakat;
Ja tuota aarretta, sua itseäsi,
Vain halaan.
ANNA.
Vielä sentään pyrkikää
Isäni suosiin päästä, rakas Fenton.
Jos aika suotuisa ja pyyntö nöyrä
Ei siihen auta, silloin — tulkaa syrjään.
(Jatkavat keskusteluaan syrjässä.)
(Höllönen, Laihanen ja rouva Reipas tulevat.)
HÖLLÖNEN. Katkaiskaa heidän keskustelunsa, rouva Reipas; lankoni puhukoon itse puolestaan.
LAIHANEN. Täytyy koettaa, hitto olkoon, menköön sitte syteen tai saveen.
HÖLLÖNEN. Älä vain anna itseäsi säikäyttää.
LAIHANEN. Ei, hän ei minua säikäytä, siitä ei vaaraa, — kunhan en vain pelkäisi.
R. REIPAS. Kuulkaas, neiti; herra Laihanen tahtoisi sanoa teille pari sanaa.
ANNA.
Ma tulen. — (Fentonille.) Tuon on isä valinnut.
Oo, kolmesataa puntaa vuoteensa
Somiksi tekee rumimmatkin virheet!
R. REIPAS. Ja kuinka voi se hyvä herra Fenton? Sallitteko minun sanoa pari sanaa?
HÖLLÖNEN. Hän tulee; iske kiinni, lanko. Ah, poika, sulla oli isä!
LAIHANEN. Mulla oli isä, neiti Anna; setäni tässä voi hänestä kertoa monta hauskaa ilvettä. Kertokaapas, setä, neiti Annalle tuo ilve, kun isäni kerran varasti kanakopista kaksi hanhea, kertokaapas.