VALENTIN. Hyvä, jos ei olisi sen pahempaa.
VILKAS.
Minä takaan, että kaikki on hyvin.
Te hälle kirjoittelitte, mut hän ei vastannut,
Ajanko puute ollut lie, vai kainous lastannut,
Vai sananviejää epäilikö viekkaaks asialleen,
Kun lempijällään kirjoitutti kirjeen kosijalleen.
Kaikki tämä on niin totta kuin präntätty, sillä olen itse sen nähnyt präntättynä. — Mitä siinä sureksitte? Nyt on puolisen aika.
VALENTIN. Minä olen jo syönyt.
VILKAS. Kuulkaahan, herra, mitä sanon: vaikka tuo kameleontti Lempi saattaa elää pelkästä ilmasta, niin minä olen senlajinen joka elätän henkeäni ruoaksilla, ja minua haluttaisi nyt syödä. Oo, älkää olko haltijattarenne kaltainen! Heltykää, heltykää!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Verona. Huone Julian kodissa.
(Proteus ja Julia tulevat.)
PROTEUS.
Oi, hyvä Julia, ole kärsiväinen.
JULIA.
Niin täytynee, ei muusta apua.
PROTEUS.
Niin pian palaan, kuin vaan suinkin voin.
JULIA.
Jos palat mulle, palaat piankin.
Täss', ota tämä muisto Julialta.
(Antaa sormuksen)
PROTEUS.
Siis vaihtakaamme: ota sinä tää.
JULIA.
Ja pyhä muisku liiton kiinnittää.
PROTEUS.
Tuoss', ikilemmen pantiks käteni!
Ja tuokio jos pääsee kulumaan
Niin, etten, Julia, sinun tähtes huokaa,
Niin ensi tuokiona kauhein turma
Mua lemmen-unheestani kohdatkoon!
Isäni mua vartoo; älä vastaa.
Nyt luode on, ei kyyneltesi luode:
Se luode liikaakin mua viivyttää.
(Julia menee.)
Hyvästi! — Menee sanaa sanomatta!
Niin, vait on uskollinen lempi, vait;
Töin eikä sanoin uskollisuus toimii.
(Panthino tulee.)
PANTHINO.
Pian, herra Proteus!
PROTHEUS.
Tulen, varrotkaa.
Tää eron tuska lemmen mykäks saa.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Katu.
(Keihäs tulee, taluttaen koiraa.)
KEIHÄS. Ei, tästä itkemisestä ei tule tuntikauteen loppua. Se on synnyntävika koko Keihään suvussa. Olen saanut perintöosani, niinkuin tuhlaajapoika, ja menen nyt herra Proteuksen kanssa keisarin hoviin. Luulenpa että Rappu, tuo minun koirani, on juroluontoisin koira koko maailmassa: äiti itki, isä valitteli, sisko huusi, piika ulisi, kissa väänteli käsiään ja koko talo oli ihan mullin mallin, mutta tuo julmasydämminen rakki ei vuodattanut kyyneltäkään. Se on kivi, oikea piikivi, ja siinä ei ole sääliä enemmän kuin koirassa. Juutalainenkin olisi meidän erotessamme itkenyt; muorinikin, jolla, nähkääs, ei enää ole silmiä päässä, itki silmänsä sokeiksi minun erotessani. Näytän teille, kuinka se kävi. Tuo saapas tuossa on isäni; — ei, tämä vasen saapas on isäni; — ei, ei, tämä vasen saapas on äitini; — ei, ei se sekään sovi: — on, on, on oikein: siinä on huonompi pohja. Tämä saapas, jossa on reikä, se on äitini, ja tuo tuossa on isäni; niin se on, saakeli soikoon! Sitten tämä sauva tässä on sisareni, sillä se, nähkääs, on valkoinen kuin lilja ja hoikka kuin ruoko; tämä hattu on Hanna, meidän piikamme; minä olen koira; — ei, koira on se itse, ja minä olen koira, — ei, ei, koira on minä, ja minä olen minä itse, niin se on. Nyt menen minä isäni tykö: "Isä, siunauksenne!" Nyt ei saapas voi sanoa sanaakaan itkusta; nyt suutelen isääni; niin oikein, hän yhä vain itkee. Nyt menen äitini tykö: — oi, että hän nyt vain voisi puhua niinkuin hourupää akka! — no niin, minä suutelen häntä; niin, aivan oikein: äitini hengenhaju säntilleen. — Nyt menen sisareni tykö: kuulkaas vain, kuinka hän nyyhkii! Ja koko aikana tuo koira ei kyyneltäkään vuodata, ei sanaakaan sano; ja näette, kuinka minä kastelen tomua kyynelilläni.