JULIA.
Vait! Käykää syrjään! Seura hajaantuu.
PROTEUS.
Ei hätää, herra Thurio; niin ma puhun,
Ett' oivaks oivallatte juoneni.
THURIO.
Miss' yhdytään?
PROTEUS.
Santt' Riikon kaivolla.
THURIO.
Hyvästi!
(Thurio ja soittoniekat menevät.)
(Silvia tulee ikkunaan.)
PROTEUS.
Hyv'iltaa, armollinen haltijatar!
SILVIA.
Suur' kiitos, hyvät herrat, soitosta.
Kuka se puhui?
PROTEUS.
Mies vain, arvon neiti,
Jonk' äänestä te pian tuntisitte,
Jos tuntisitte hartaan mielensä.
SILVIA.
Oo, herra Proteus, jos oikein arvaan!
PROTEUS.
Niin, neiti, Proteus, palvelijanne.
SILVIA.
Mikä mielenne on?
PROTEUS.
Noutaa teidän mieltä.
SILVIA.
Sen voitte heti: mun on mieleni,
Ett' oiti kiiruhdatte kotiin maata.
Ovela, valapatto, viekas mies,
Mua luuletko niin tyhmän typeräksi,
Ett' imarteilla vietellä mun voit,
Niin kuin sa muita petit valoillasi?
Pois, pois, ja anteeks ano morsioltas!
Yön kalvas kuningatar tietäköön:
Sun pyyntöäsi vieron siihen määrään,
Ett' inhan tarjos vuoks sua halveksin
Ja itseäni melkein torun siitä,
Ett' aikaa haaskaan kanssas puheluun.
PROTEUS.
Ma myönnän, neiti, lempineeni naista;
Mut hän on kuollut, armas haltijani.
JULIA (syrjään).
Se valhett' ois, jos sanoisin sen minä;
Ei ainakaan hänt' ole haudattu.
SILVIA.
Niin, mutta Valentin, sun ystäväsi,
Hän elää, jonka kanssa, kuten tiedät,
Ma kihloiss' olen. Etkö häpeä
Noin julkeasti häntä loukata?
PROTEUS.
On hänkin kuollut, kuulen ma.
SILVIA.
Siis kuolleeks
Oleta minut myöskin; hänen hautaans'
On rakkauteni haudattu, sen vannon.
PROTEUS.
Mun sallikaa se maasta kaivaa, neiti.
SILVIA.
Armaasi lempi haudast' esiin kutsu;
Jos sit' et voi, niin omass' siihen hautaa.
JULIA (syrjään).
Sit' ei hän ole kuullut.
PROTEUS.
Jos, neiti, noin on kova sydämmenne,
Kuvanne mulle edes muistoks suokaa,
Tuo kuva kamarinne seinältä.
Ma sille haastan, huokailen ja itken;
Kun, näet, on sulo olemuksenne
Pois luvattu, min' olen pelkkä varjo
Ja lemmin teidän varjoanne vain.
JULIA (syrjään).
Jos ois se olemus, sen pettäisit
Ja varjoks saattaisit sen, niinkuin minut.
SILVIA.
En mieli olla epäjumalanne;
Mut koska sopii väärämielisen
Kumartaa varjoa ja väärää kuvaa,
Niin pankaa huomenna se noutamaan.
Makoista unta!
PROTEUS.
Unta kurjan raukan,
Jok' aamullista vartoo mestaustaan.
(Proteus menee; Silvia sulkee ikkunan.)
JULIA.
Isäntä, joko mennään?
ISÄNTÄ.
Jes auttakoon, ma melkein nukahdin.
JULIA.
Sanokaa, missä asuu herra Proteus.
ISÄNTÄ.
He, minun talossani. — Eiköpä maarinkin jo kohta liene päivä.
JULIA.
Ei vielä; mutta yötä en näin pitkää
Ja raskast' ole koskaan valvonut.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka.
(Eglamour tulee.)
EGLAMOUR.
Niin, täksi hetkeksi mun Silvia-neiti
Kutsutti tänne mieltään kuulemaan.
On varmaan tähdellistä asiata. —
Hoi, neiti, neiti!
(Silvia tulee ikkunaan.)
SILVIA.
Ken huutaa?
EGLAMOUR.
Ystävä ja palvelija,
Jok' odottaa vain armon käskyä.
SILVIA.
Tuhansin hyvää huoment', Eglamour!
EGLAMOUR.
Samassa määrin itsellenne, armo
Ma noudattaen armon käskyä
Näin varhain tulin, saadakseni kuulla
Mit' antaa mulle toimeks suvaitsette.
SILVIA.
Oi, Eglamour, sin' olet ylimys —
En imartele, vakaasti sen vannon —
Älykäs, uljas, hieno, sivistynyt.
Sä tiedät, kuinka rakas on ja kallis
Minulle karkotettu Valentin,
Ja kuinka väell' isä tahtoo naittaa
Mun Thurio-narrille, jot' ihan kammon.
Sa tunnet lemmen: sanovasi kuulin,
Ett' oli kovin isku sydämmelles
Sun rakkaan puolisosi kuolema,
Min haudall' ikipuhtauden vannoit.
Oi, Eglamour, ma Valentinin luo
Halaisin Mantuaan, miss' asustaa hän;
Mut kun on matka sinne vaarallinen,
Niin pyydän seuraks sua, arvon miestä,
Jonk' uskon kuntohon ja kunniaan.
Isäni vihaa älä ajattele,
Vaan minun murhettani, murhett' immen,
Ja kuinka oikein teen, kun täältä lähden
Tuot' ilkeätä aviota pakoon,
Jok' inhoks on niin taivaalle kuin maalle.
Rukoilen sydämmeni pohjasta,
Mi täynnä murhett' on kuin meri hiekkaa,
Minua seuraa, tule kanssani;
Vaan jos et voi, niin salaa, minkä kuulit,
Jott' yksin matkaan mennä rohkenen.
EGLAMOUR.
Syvästi säälin suruanne, neiti;
Mut kosk' on siveys sen pohjana,
Niin lupaan teille saattajaksi tulla.
Mun kuinka käy, sit' yhtä vähän suren
Kuin teille toivon paljon onnea.
Siis milloin lähtö?
SILVIA.
Tänä iltana.
EGLAMOUR.
Miss' yhdyn teihin?
SILVIA.
Patrick-veljen luona,
Jos' aion saada pyhän synninpäästön.
EGLAMOUR.
Minuhun voitte, arvon neiti, luottaa.
Huomenta, neiti hyvä!
SILVIA.
Huomenta, hyvä, rakas Eglamour!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka.
(Keihäs tulee koirineen.)
KEIHÄS. Kun kunnon miehen palvelija rupeaa koiraksi isäntäänsä kohtaan, nähkääs, niin on se jo katkeraa; olento, jonka olen penikasta kasvattanut; olento, jonka olen veteen hukkumasta pelastanut, kun kolme tai neljä sen sokeata veljeä ja sisarta upotettiin. Olen sitä opettanut niin, että voi sanoa akuraatisti: "Noin sitä pitää koiraa opettaa". Minut pantiin viemään se neiti Silvialle lahjaksi herraltani, mutta tuskin ehdin ruokahuoneeseen, kun se jo marssii hänen lautaselleen ja sieppaa siitä hänen kukonkoipensa. Ruma juttu, kun ei koira osaa seuroissa olla ihmisiksi! Tahtoisin, jos niin saan sanoa, että, kun on kerran ottanut ollakseen oikea koira, olisi, niin sanoakseni, kaikissa kohdin koira. Jos ei minulla olisi ollut enempää älyä kuin sillä ottaa omaan päähäni se hairaus, niin luulen todellakin, että se olisi hirtetty; niin totta kuin elän, olisi se siitä rangaistuksen saanut. Päättäkää itse. Se tunkeilee kolmen tai neljän aateliskoiran seuraan herttuan pöydän alle, ja ei ole siellä ollut — varjele sentään! — muuta kuin siunaaman aikaa, niin jo koko huone haisee. "Ulos koira!" sanoi yksi; "mikä rakki se tuo on?" sanoi toinen; "pieskää se ulos!" sanoi kolmas; "hirttäkää se!" sanoi herttua. Minä, joka entuudesta hyvin tunsin hajun, tiesin että se oli Rappu, ja menin suoraa päätä koiranpiiskurin tykö. "Ystävä", sanoin, "aiotteko piestä koiraa?" "Tuhat tulimmaista, tietystikin", sanoi hän. "Teette sille hirmuista vääryyttä", sanoin minä; "minä se tuon tein, jonka tiedätte." Silloin hän muitta mutkitta ajoi minut piiskalla pellolle. Kuinka moni herra olisi tätä tehnyt palvelijansa edestä? Niin, vannon ja vakuutan, että olen jalkapuussa istunut niistä makkaroista, jotka hän on varastanut, muuten hänet olisi mestattu; olen kaakinpuussa seisonut hanhista, joita hän on tappanut, muuten hänen olisi tullut loppu. Sitä sinä nyt et lainkaan aattele! — Muistanpa vielä, mitkä kepposet minulle teit, kun sanoin hyvästi neiti Silvialle. Enkö sanonut sinulle, että sinun aina tuli katsoa minuun ja tehdä niin kuin minä teen? Koska olet nähnyt minun nostavan koipeani ja kastelevan herrasnaisen pönkkähametta? Oletko koskaan nähnyt minun semmoista tekevän?
(Proteus ja Julia tulevat.)
PROTEUS.
Sebastian nimes? Olet mieleen mulle,
Ma heti annan sulle tehtävän.
JULIA.
Vain käskekää; teen kaikki, minkä voin.
PROTEUS.
Ma sitä toivon. (Keihäälle.) Mitä, laiskajaakko!
Miss' olet nämä kaksi päivää ollut?
KEIHÄS. Hyvä herra, minä laitoin neiti Silvialle sen koiran, jonka käskitte.
PROTEUS. Ja mitä sanoi hän pikku-korustani?
KEIHÄS. Hyvä herra, hän sanoi että koiranne oli rakki, ja käski sanoa, että koirankiitos on kylläksi sellaisesta lahjasta.