NORFOLK.
Kuink' aina toimens' alkaa pyhästi
Ja hartaasti! Kun rikkui keisarin,
Kuningattaren langon, kanssa liitto,
Nyt kuninkaan hän sieluun hiipii, sinne
Epäilyst', uhkaa kylvää, tunnonvaivaa
Ja arveluita — naimaliittoon nähden;
Ja näistä hänet pelastaakseen neuvoo,
Ett' avionsa hylkäis, hänet, joka
Kakskymmentä on vuotta riippunut
Kuin helmi hänen kaulassaan eik' ikään
Viel' loistoansa menettänyt; hänet,
Jok' on niin täysin häntä rakastanut
Kuin hyvää ihmist' enkelit; niin, hänet,
Jok' iskun kovimmankin kohdatessa
Vain siunaa häntä. Hurskas eikö tuuma?
KAMARIHERRA.
Mokomat neuvot taivas ehkäisköön!
Niin totta, tuota kaikkein kielet mainii
Ja kaikkein sydän itkee. Tarkka huomaa
Sen, että Ranskan kuninkaan on sisar
Pääsyynä kaikkeen. Taivas vielä avaa
Kuninkaan silmät, jotk' on sokaissut
Tuo halpa, kehno mies.
SUFFOLK.
Ja moisen ikeest'
Irroittaa meidät.
NORFOLK.
Sydämmest' en tarvis
Rukoilla pelastusta, muuten pian
Tuo vallanahnas meidät kaikki sotkee
Prinsseistä paasheiksi.[6] On ihmisarvo
Hänestä savimöhkä, jota vatkaa
Hän mielin määrin.
SUFFOLK.
Sääntönä on mulla:
En häntä rakasta, en pelkää häntä;
Mua hän ei luonut; kuninkaani armoss'
On onneni; jos kiroo hän tai siunaa,
Se yhtä on, vain tuulta, jost' en piittaa.
Ma tunsin, tunnen hänet; menköön paaviin,
Mist' ylpeytens' on saanut.
NORFOLK.
Menkäämme
Ja koittakaamme kuninkaasta poistaa
Nuo kalvavat ja synkät aatokset.
Mukaamme tuletteko?
KAMARIHERRA.
Anteeks suokaa,
Kuninkaan olen asioilla; pelkään
Pait sitä, ett' on aika sopimaton.
Hyvästi, herrat!
NORFOLK.
Kiitos vain, mylord.
(Lord kamariherra menee.)
(Norfolk avaa ovipuoliskon. Kuningas istuu
lukemassa ja mietteisiinsä vaipuneena.)