ANNA.
Arvon herra,
Se kysymyst' ei maksa. Surkeilimme
Vain haltijattaremme huolia.
KAMARIHERRA.
Se kelpo naisille on sopiva
Ja jalo toimi. Toivon mukaan kaikki
Käy vielä hyvin.
ANNA.
Herra suokoon, aamen!
KAMARIHERRA.
On hellä sydän teillä; taivaan armo
On moisten osa. Jotta näkisitte,
Ihana neiti, että puhun totta,
Kuningas teille lausuu suosionsa
Ja teille arvonimen suo niin ylhän
Kuin markiisitar Pembroke; johon arvoon
Tuhannen punnan vuositulon liittää
Viel' armossa.
ANNA.
En tiedä, kuinka nöyrän
Täst' annan kiitoksen; mun kaikkeni
On tyhjää vähempi; mun rukoukseni
Ei kyllin pyhät lie, ja toiveeni
Vain turhuutt' on; mut rukoukset ja toiveet
On kaikki, mitä antaa voin. Vain pyydän,
Sanokaa, herra, kainon palvelijan
Alaisin kiitos hänen armolleen,
Jonk' onni loistakoon ja kruunu aina.
KAMARIHERRA.
Kuninkaan hyvää arvelua teistä
Lisäämään riennän. — (Syrjään.) Koitellut häntä olen;
Niin kainous ja sulo häness' yhtyy,
Ett' ansaan veivät kuninkaan; ken tietää,
Hänestä eikö vielä synny helmi,
Mi koko tämän saaren kirkastaa? —
Käyn kuninkaalle sanomaan, ett' olen
Nyt teitä puhutellut.
ANNA.
Nöyrin kiitos!
(Lord kamariherra menee.)
HOVINAINEN.
Siin' on se! Minä kuustoist' olen vuotta
Hovissa kerjännyt, ja kerjään yhä,
Enk' ole koskaan tullut parhaiksi,
Vaan joko liian varhain taikka myöhään
Palkinnon jakoon; ja te, — hyvä Luoja! —
Tulokas vasta — hyi, sit' onnetarta,
Kuin tunkeilee! — suun saatte täyteen ennen
Kuin aukaisette sen.
ANNA.
Tää kummallista.