KUNINGAS HENRIK.
Palauttakaa.
JULISTAJA.
Englannin kuningatar, Katariina,
Lain eteen!
GRIFFITH.
Rouva, teitä kutsutaan.
KUNINGATAR KATARIINA.
Mitä se teihin? Tiehenne! Te tulkaa,
Kun kutsutaan. — Nyt auta, Jumala!
He maltin multa vievät. — Pyydän, menkää,
En tänne minä jää, en, enkä koskaan
Täss' asiassa tule vastaamaan
Mihinkään oikeuteen.
(Kuningatar seurueineen menee.)
KUNINGAS HENRIK.
Niin, mene, Katri;
Jos kuka väittää, ett' on itsellään
Parempi vaimo, hän sen valehtelee,
Hänt' ei saa uskoa. Sa yksin olet —
Jos harvinaiset hyveet: vieno hellyys,
Pyhäinen nöyryys, hieno naisellisuus,
Alainen käskevyys ja muutkin hurskaat,
Ylevät avut puhuis puolestas —
Maan kuningattarien kuningatar. —
Hän jalo synnylt' on, ja jalouttaan
On mulle osoittanut.
WOLSEY.
Majesteetti,
Rukoilen nöyrimmästi: suvaitkaa
Tään seuran kuullen — missä sidottiin,
Myös siellä päästettäköön, vaikk' en sillä
Saa täyttä hyvitystä — julistaa,
Olenko koskaan tähän yllyttänyt
Tai pienint' epäilystä lausunutkaan,
Jok' oisi tätä seikkaa koskenut?
Olenko, — paitse kiittämällä luojaa
Näin kuninkaallisesta emännästä, —
Sanaakaan sanonut, jok' oisi hänen
Nykyistä arvoansa loukannut
Tai hyvää mainettaan?
KUNINGAS HENRIK.
Lord kardinaali,
Ei syytä teissä; kautta kunniani
Julistan puhtaaks teidät. Tiedättehän,
Teit' että moni vihaa; syytä eivät
He tiedä itsekään, vain haukkuvat,
Kuin koirat, muiden mukaan. Kuningatart'
On yllyttäneet nuo; ei teissä syytä.
Lisääkö hyvitystä? Tätä seikkaa
Nukuttaa aina mielitte, sit' ette
Te koskaan herättänyt; tienkin usein
Silt' ehkäisitte. — Kautta kunniani,
Täss' asiassa kardinaalin täysin
Julistan puhtaaksi. Nyt, kuulkaa syy;
Mut aikaa se ja huomiota kysyy: —
Siis, kuulkaa. Näin se kävi, — mieleen pankaa.
Mun tuntooni toi ensin pienen vaivan,
Epäilyn, piston, sanat, jotka lausui
Bayonnen piispa, Ranskan lähettiläs,
Jok' oli tänne tullut sopimaan
Aviost' Orleansin herttuan
Ja tyttäremme Maryn välillä.
Kun asiasta vielä keskusteltiin,
Hän — piispa, tarkoitan — pyys lykkäystä.
Kun tahtoi tiedustella herraltaan,
Oliko tyttäremme laillinen,
Kun oli aviosta lesken kanssa,
Veljemme vaimon. Tämä lykkäys iski
Sisimpään tuntooni ja valtavasti
Sydäntä runteli ja järkäytti
Poveni pohjat; näin se uursi tien,
Jost' arveluja joukoin tunki sisään,
Mua varoitellen. Ensin tuntui siltä,
Ett' ei mua taivas suosinut, kun luonnon
Niin käänsi, että puolisoni kohtu,
Jos poikalapsen synnytti, ei sille
Enempää suonut elämää kuin mitä
Suo hauta kuolleelle; näet, poikalapset
Jo syntyessään kuolivat, tai heti
Kun ilmaa henkivät. Siit' aatos johtui,
Ett' oli vitsaus tämä; että maani,
Jok' ansainnut ois perillisen parhaan,
Sit' iloa ei multa saisi. Mietin
Mik' yltyis vaara valtakunnalle,
Jos kuolis sukuni, ja tuskan voihka
Povesta nousi. Omantunnon tuimaa
Ajellen merta näin, ma vihdoin laskin
Sen pelastuksen turviin, jota varten
Olemme täällä; tunnolleni, nähkääs, —
Jok' oli silloin sairas, eikä vielä
Kokonaan terve — viihdytystä etsin
Maan kaikilt' arvoisilta isiltä
Ja opintohtoreilta. Salass' aloin
Ma teistä, mylord Lincoln; muistanette
Miss' olin sielun tuskissa, kun teille
Asian uskoin.
LINCOLN.
Muistan, majesteetti.
KUNINGAS HENRIK.
Puhunut olen kauan; kertokaa,
Mua kuinka lohdutitte.