SURREY.
Oi, jos ne hauteet hältä syövyttäisi
Sydämmen valtajuuret!
(Kuningas, lukien paperilehteä, ja Lovell tulevat.)
SUFFOLK.
Kuningas!
KUNINGAS HENRIK.
Oi, mitkä summat omiin tarpeisiinsa
On koonnut! Mitkä kultavirrat hänest'
On vuotaneet! Oi, pyhä säästäväisyys!
Mist' on ne haalinut? — Ken teistä nähnyt
On kardinaalin?
NORFOLK.
Tässä tarkanneet
Olemme häntä. Kumma kuohu aivoiss'
On hällä; jalkaa polkee, pystyyn karkaa,
Äkisti pysähtyy ja katsoo maahan
Ja sormen nostaa otsalleen; mut heti
Taas alkaa riehua, taas pysähtyy,
Kovasti takoo rintaansa, ja katseen
Kuun puoleen heittää; mitä kummimmissa
Hän asennoiss' on ollut.
KUNINGAS HENRIK.
Luultavasti;
On mieli kuohuksissa. Tänään laittoi
Hän mulle silmäiltäviks papereita,
Joit' olin pyytänyt; mut arvatkaas,
Ma mitä niihin kätkettynä löysin?
Niin, totta, luettelon tavaroista:
Siin' aarteit' oli, kultaa, hopeaa,
Korua, loistokamaa siihen määrään,
Ett' alamaisella ei luulis varaa
Olevan moiseen.
NORFOLK.
Se on taivaan tahto;
Sen oli kääröön pannut jokin henki,
Sill' armoittaakseen teidän silmäänne.
KUNINGAS HENRIK.
Jos tietäisimme, että hänen mielens'
On maasta taivaallisiin kääntynyt,
Niin jouten saisi olla mietteissään.
Mut varon, että alla kuun ne asuu
Ja vakaan tuuman arvoiset ei ole.
(Asettuu istumaan ja kuiskaa Lovellille,
joka sitten menee Wolseyn tykö.)
WOLSEY.
Oi, anteeks, taivas! Teidän armoanne
Jumala siunatkoon!