WOLSEY.
Kuninkaan parast' enemmän ma katsoin
Kuin omaani. Ain' ennen, nyt ja vasta —
Vaikk' uskoton ois koko maailma
Ja teidät kavaltais, vaikk' uhkuis vaara
Niin julman valtavana kuin vain aatos
Voi kuvailla — mun uskollisuuteni,
Kuin luoto tyrskyn keskell', ärjyt aallot
Poveensa särkisi ja järkkymättä
Teit' aina suojais.
KUNINGAS HENRIK.
Puhett' ylevää!
Kas, tuossa, loordit, sydän vilpitön!
Avoinna näitte sen. — Tuo lukekaa:
(Antaa hänelle paperin.)
Ja sitten tuo; ja sitten suurukselle,
Jos ruoka maittaa.
(Kuningas menee, katsoen vihaisesti Wolsey-kardinaaliin,
ylimykset tunkeilevat hänen jälkeensä, naurellen ja
keskenään kuiskaillen.)
WOLSEY.
Mitä tietää tuo?
Mik' äkki-viha! Mikä siihen syynä?
Rypisti otsaansa, ja silmä paloi,
Kuin turmaa uhkais; ärjäs leijona
Noin katsoo uskaljaaseen metsämieheen,
Jok' on sen haavoittanut, — sitten ruhjoo..
Nyt tuota katson; pelkään, että se
On vihan syynä. — Oikein: tuo se minut
On kukistanut! Siinä luettelo
On summa-aarteista, joit' itselleni
Koonnut olen, päästäkseni paaviks
Ja Roomass' ystäviä ostaakseni.
Oo, huolimattomuus, jok' omiaan
On narrin kaatamaan! Mik' ilkipeikko
Mun pani kätkemään tuon salaisuuden
Pakettiin, jonka laitoin kuninkaalle?
Apua eikö? Eikö uutta juonta,
Mill' ajaa tämä hänen aivoistaan?
Sapettaa häntä tuo. Mut keinon tiedän;
Jos tepsii tää, niin onnen kiusallakin
Ma nousen taas. — Haa! Mitä? "Paaville?"
Kirjeeni paaville, niin, toden totta,
Ja koko sopimus! Siis, hyvästi!
Min' olin suuruuteni kukkuloilla,
Ja kunniani keskitaivaalta
Nyt alan laskea; ma putoan
Kuin kirkas tähdenlento iltasella,
Koht' ei mua kukaan näe.
(Norfolkin ja Suffolkin herttuat, Surreyn kreivi
ja kamariherra palaavat.)
NORFOLK.
Kardinaali,
Kuninkaan tahto kuulkaa, joka vaatii
Ett' oiti meille valtasinetin
Nyt annatte ja Winchesterin maalle
Pois Asherhouseen itse vetäydytte, —
Siks kunnes toisin määrätään.
WOLSEY.
Seis! Hiljaa!
Ei teillä valtuutta. Näin suureen toimeen
Ei sanat riitä.
SUFFOLK.
Vastustaa ken tohtii,
Mit' itse kuninkaan on suusta tullut?