SURREY.
Ja suunnattomat summat lähetitte —
Ne kuinka saitte, tunto sanokoon —
Syötiksi Roomaan, onkiaksenne
Niill' arvopaikkoja, ja valtakunnan
Näin köyhdytitte. Paljo muuta vielä,
Mut kun se inhaa on ja teitä koskee,
En sillä tahraa suutani.
KAMARIHERRA.
My lord,
On halpaa langennutta polkea.
Lain valtaan jääköön; sen on tuomio,
Ei teidän. Sydän itkee nähdessäni,
Kuin pieneks hänen suuruutens' on käynyt.
SURREY.
Suon hälle anteeksi.
SUFFOLK.
Lord kardinaali,
Kuningas vielä käskenyt on tämän:
Kun kaikki, mitä Rooman legaattina
Olette tässä maassa toiminut,
On praemunire-säännön alaisena,[11]
Niin tämä laki kohtaa teitä myös;
Maat, mannut, kiinteän ja irtaimen
Olette rikkonut, ja menettänyt
Kuninkaan turvan. — Tää mun toimeni.
NORFOLK.
Nyt jääkää miettimään, kuink' elämänne
On parattava. Jyrkän vastauksenne,
Kun sinetin meilt' epäsitte, teemme
Kuninkaan tiedoks; varmaan kiittää teitä.
Hyvästi, vähä hyvä kardinaali!
(Kaikki menevät, paitse Wolsey.)
WOLSEY.
Hyvästi, vähä hyvä, mikä jää!
Hyvästi iäks, kaikki suuruuteni!
Se ihmisen on osa; tänään kasvaa
Ujoa toivon tainta, huomenna
Jo kukkii, loistaa täydess' uhkeudessaan,
Ja sitten tulee halla, turmahalla,
Ja — ihminen kun varmana jo levoss'
Odottaa suuruutensa kypsyntää —
Se juureen puraisee ja hänet kaataa
Niinkuin nyt minunkin. Kuin huimat pojat,
Jotk' uivat rakoilla, jo monta kesää
Uhalla laskin maineen ulappaa,
Mut liian kauas; pullistunut korska
Mun särkyi aitani, ja vanhana
Ja virass' uupuneena raivon virran
Ma jouduin ajeluun; se nyt mun nielee.
Sua vihaan, turha kunnia ja loisto.
Nyt uuden mielen saan. Oi, kuink' on kurja
Se raukka, joka luottaa valtoihin!
Niin, ruhtinasten armonhymyilyn,
Jot' ahnehdimme näin, ja tuhon välill'
Enemmän tuskaa on ja kauhua,
Kuin mitä sodist' on ja naisista.
Kun sorrut, Luciferin lailla sorrut,
On toivo mennyttä.
(Cromwell tulee säikähdyksissään.)
No, mitä, Cromwell?
CROMWELL.
En puhua ma voi. —