WOLSEY.
Noin hämmentynyt
Mun turmiostaniko? Kummeksitko,
Jos suistuu suuruuskin? Jos itket sinä,
Niin toden totta olen mennyt mies.
CROMWELL.
Kuink' armonne on laita?
WOLSEY.
Hyvin; Cromwell;
En onnellisemp' ole koskaan ollut.
Nyt tunnen itseni, nyt tunnen rauhaa,
Jot' arvot maalliset ei voita: tyyntä
Omantunnon rauhaa. Kuningas mua auttoi,
Hänelle kiitos; näiden hartioiden
Lahoilta pylväiltä hän säälist' otti
Pois painon, jot' ei kantais laivastot:
Tuon liian kunnian. Oi, se on taakka,
Niin, rakas Cromwell, taakka liian raskas
Sen kantaa, joka toivoo taivaaseen.
CROMWELL.
Iloitsen, että hyväll' ootte tiellä.
WOLSEY.
Niin luulisin; nyt, toivon, olen valmis —
Ma tunnen siihen hengessäni voimaa —
Pahempaa, kovempaakin kestämään,
Kuin millä heikot vihamiehet uhkaa.
Mit' uutta?
CROMWELL.
Pahin kaikista ja raskain
Kuninkaan suosion on menetys.
WOLSEY.
Jumala häntä siunatkoon!
CROMWELL.
Ja sitten
Sir Thomas More on teidän sijaanne
Valittu kansleriksi.
WOLSEY.
Kiire oli.
Kyvykäs mies. Hän kauan pysyköön
Kuninkaan suosissa ja tuomitkoon
Totuuden sekä omantunnon mukaan,
Niin että, kun on matkans' autuaasti
Hän päättänyt, sais orpoin kyyneleistä
Tomulleen hautapatsaan. Mitä muuta?
CROMWELL.
Cranmer on suosittuna palannut
Ja Canterburyn arkkipiispaks tehty.