GRIFFITH.
Näin sitä kerrotaan:
Kun hänet tuikea Northumberland
Yorkissa vangitsi ja oikeuteen
Toi syytteest' ankarasta vastaamaan,
Niin äkisti hän sairastui niin pahoin,
Ett' istua ei voinut muulillaan.
KATARIINA.
Mies-parka!
GRIFFITH.
Vihdoin, vähin, erin, pääsi
Hän Leicesteriin ja poikkes luostariin,
Miss' abbotti ja koko veljeskunta
Hänt' otti kunnioittavasti vastaan.
Hän sanoi abbotille: "Hyvä isä.
Mies vanha, vallan puuskain murjoma,
Väsyneet luunsa tänne lepoon laskee;
Maa-muru hälle rakkaudesta suokaa!"
Näin kääntyi vuoteeseen, ja tauti yhä
Paheni vain; ja kolmantena yönä
Kahdeksan aikaan — itse oli tunnin
Hän ennustanut — hiljaa mietiskellen
Ja surren, katuen ja itkien,
Pois arvoloistons' antoi maailmalle,
Sielunsa taivaalle, ja nukkui rauhaan.
KATARIINA.
Niin levätköönkin: älköön painako
Rikokset häntä! Sen vain sanon, Griffith,
Mut rakkaudessa: hillimätön oli
Hänellä ylpeys; ruhtinasten pyrki
Hän verroille; hän koko valtakunnan
Juoniinsa kiersi; virkain myynti työnä,
Lakina oma tahto; hovissa
Valeita kylvi; kahtamoiset aina
Sanat ja mieli; sääliä ei hällä,
Pait milloin jonkun aikoi kukistaa;
Lupaukset suuret, niinkuin itse silloin,
Mut täytäntö, mit' itse nyt on, tyhjää.
Lihaansa palveli ja huono oli
Papeille esikuva.
GRIFFITH.
Armo hyvä,
Me toisten virheet vaskeen uurramme,
Mut hyveet veteen kirjoitamme. Suokaa
Mun hiukan häntä kiittää.
KATARIINA.
Tee se, Griffith,
Olisin muuten häijy.
GRIFFITH.
Kardinaali,
Vaikk' oli halpaa juurta, kieltämättä
Jo kehdoss' oli luotu suuruuteen.
Hän opiss' oli syvällinen, tarkka,
Älykäs, varma, kaunopuheinen,
Kopea, tyly vihamiestään kohtaan,
Mut ystävilleen lempeä kuin kesä.
Vaikk' oli pohjaton hän pyyteissään —
Se synti on — niin antelias oli
Kuin ruhtinas; sen aina todistavat
Nuo kasvattamans' opin kaksoiset,
Ipswich ja Oxford.[13] Toinen kohta kaatui;
Ei hyväntekijästään eloon jäänyt;
Mut toinen, vaikka keskoinen, jo kuulu
Ja kukoistava on ja yhä kasvaa,
Ett' ei sen vertaa kristikunnas' ole.
Tuhonsa hälle tosi-onnen toi;
Nyt, eikä ennen, itsensä hän tunsi,
Nyt koki, mik' on autuus olla pieni
Sai vanhus armon suuremman kuin mitä
Voi mailma antaa: nukkui Herrassa.
KATARIINA.
Muut' airutta en kuoltuani toivo,
Parempaa puhujaa, jok' elämääni
Ja mainettani suojaa herjaukselta,
Niin ylevää kuin sinä, kunnon Griffith,
Pahimman vihamiehen tomullekin
Mun pani osoittamaan kunniaa
Tuo hurskaan mieles nöyryys. Rauha hälle! —
Patience, käy tänne, alemmaks mua auta,
En sua enää kauan vaivaa. — Griffith,
Nyt tuota surun sävelt' anna soittaa,
Jot' aina kuolinkelloikseni sanoin;
Sill' aikaa hengessäni kuuntelen
Jo lähenevää taivaan sulosointaa.
(Surullista ja juhlallista soittoa.)
GRIFFITH.
Hän nukkuu. Hiljaa, tyttö, istukaamme,
Ett' ei hän herää. Hiljaa, hyvä Patience!