KUNINGAS HENRIK.
Jalot kummit,
Olette olleet liian antiaat.[21]
Ma teitä kiitän; samoin tämä neiti,
Jahk' oppii hän sen verran englantia.
CRANMER.
Puhua saanen? Jumala mua käskee.
Ja älkää imarrukseks ottako
Mun sanojani; toteen vielä käyvät.
Tää lapsi — taivas häntä kaitkoon aina! —
Jo lupaa tälle maalle kehdossaan
Tuhansin onnenlahjoja, joit' aika
On kypsyttävä. Hän on tuleva —
Nyt elävistä harvat saa sen nähdä —
Esikuvaks ruhtinaille aikaisilleen
Ja vastaisille. Hartaammin ei Saba
Hyveitä lempinyt ja viisautta,
Kuin lempivä on tämä puhdas sielu.
Kaikk' avut, jotka valtaa kaunistavat,
Ja kaikki hurskaan hyveet häness' yhtyy
Kakskertaisina; totuus imettää
Ja pyhä, harras mieli häntä neuvoo.
Saa rakkautt' osakseen ja pelkoa;
Omaiset siunaavat, ja vihamiehet
Kuin rakeen lyömä vilja vapisevat,
Surusta päätään kallistaen. Onni
Hänestä versoo; hänen aikanaan
Jokainen oman viinapuunsa alla
Levossa nauttii mit' on kylvänyt,
Ja laulaa rauhanvirttä naapureilleen.
Jumalaa totuudessa palvellaan;
Hält' ympäristö oppii hyveen tiet
Ja siihen panee arvon, eikä vereen.
Ja rauha tää ei hänen kanssaan sammu,
Vaan niinkuin Phoenixin, tuon ihmelinnun,
Tuhasta nousee uusi perillinen,
Yht' ihmeteltävä kuin emokin,
Niin hänkin — täältä alhosta kun taivas
Pois hänet kutsuu, — avuns' siirtää toiseen.
Mi hänen pyhän kunniansa tuhast'
Ylenee tähtenä niin kirkkaana
Ja maineen ympäröimänä kuin hänkin.
Menestys, rauha, rakkaus, totuus, pelko,
Tään ihmelapsen alttiit käskyläät.
Häneenkin kiintyvät kuin viiniköynnös.
Niin laajalla kuin kirkkaus auringon
Hänenkin nimensä ja mainehensa
On loistava ja luova uudet kansat.
Hän kukoistava on kuin vuoren setri,
Ojentain yli maiden oksiaan;
Ja lapsenlapsemme sen nähdessään
Siunaavat Luojaa.
KUNINGAS HENRIK.
Ihmeitä sä haastat.
CRANMER.
Hän onneks Englannille vanhaan ikään
On hallitseva. Monet päivät näkee,
Mut yhtäkään ei päivää, jot' ei leimais
Ihana työ. Josp' enempää en tietäis!
Mut hänen täytyy kuolla — täytyy: taivas,
Näet, häntä haluaa — mut neitsyenä;
Kuin lilja tahraton hän kallistuva
Maan poveen on, ja koko mailma häntä
On itkevä.
KUNINGAS HENRIK.
Lord arkkipiispa, miehen
Minusta teit; ei mitään mulla ollut,
Siks kunnes omaks sain tuon onnenlapsen.
On ennukses niin sulo lohtu mulle,
Ett' taivaastakin vielä halaan nähdä
Tuon lapsen tekoja ja kiittää Herraa. —
Ma teitä kiitän. — Suuress' olen, määri,
Velassa teille sekä veljillenne;
Läsn'olonne on kunniaksi mulle,
Siit' olen kiitollinen. — Tulkaa, loordit,
Teit' oottaa kuningatar; teitä kiittää
Myös tahtoo hän, ei muuten tervehdy. —
Kaikk' askareet ne jääköön sikseen yhä,
Tään pienen muistoksi nyt meill' on pyhä.
(Menevät.)
EPILOGI.
Vetoa panen, ettei näytelmämme
Lie kaikkein mieleen. Joku ystävämme
On tullut tänne tunniks nukkumaan
Ja suuttuu herätessään pasuunaan
Ja noituu: "rojua!" Taas toinen halaa
Loruja kuulla, mieli rivoon palaa,
Mut pettynyt on hänkin. Ainoat,
Jotk' ehkä kappaltamme suosivat,
On hyvät naiset, jotk' on tänne tulleet
Ja täällä oman vertaisensa kuulleet.
Jos he vain kiittelevät kappaltamme
Ja hymyilevät, niin on puolellamme
Paraatkin miehet. Oiskin kamalaa,
Jos vait' on mies, kun nainen taputtaa.
SELITYKSIÄ:
[1] Bevistäkin jo uskotaan. Bevis, Southamptonin kreivi, joka eli Wilhelm Valloittajan aikana, oli monet ajat balladien ja kansansatujen mieliaineena.