SUFFOLK.
Hän virkoo. — Rouva hyvä, rauhoittukaa!
KUNINGAS HENRIK.
Oi, suuri Luoja!
KUNINGATAR MARGAREETA.
Kuinka voitte, armo?
SUFFOLK.
Tyyntykää, majesteetti, tyyntykää!
KUNINGAS HENRIK.
Mua Suffolk-herttuako tyynnyttää?
Vastikään mulle kaarneen virttä lauloi,
Jonk' onsi sävel vei mult' elinvoiman,
Ja nytkö peukaloisen sirkutukset
Ja tyhjän rinnan ontto lohdutus
Vois karkoittaa tuon ensin kuullun äänen?
Makeilla sanoilla sa myrkkys peität.
Pois kätes minusta! Pois, sanon ma!
Sen koskentaa kuin käärmeen kieltä kammon
Pois näkyvistä, kurja sanantuoja!
Silmissäs julman ylevänä istuu
Maailman kauhuks murhan hirmuvalta.
Älä katso minuun; silmäs haavoittaa. —
Ei, älä mene! — Tule, basiliski,
Katseillas syytön katselija tapa!
Ma kuoloss' ilon löydän, elossa
Vain kaksoiskuoleman, kun poiss on Gloster.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Miks Suffolk-herttuaa noin soimaatte?
Vaikk' oli Gloster hälle vihamies,
Kuin kristitty hän tämän surmaa suree.
Ja minä — vaikka vihamiehet oltiin —
Jos kyynelvedet, tuskan huokaukset,
Veriset voihkinat sais häneen elon,
Sokeaks silmäni ma itkisin,
Huokailust' uuveltuisin, liljankalvaaks
Muuttuisin hiuttavasta voihkinasta,
Jos henkiin voisin Humphreyn herättää.
En tiedä, kuin mua mailma tuomitsee;
On tietty, ett'ei ystäviä oltu,
Ja kenties mua murhaajaksi luullaan.
Näin mainettani pahat kielet kalvaa,
Ja hovit häpeääni huutavat.
Sen surmastaan ma saan. Mua onnetonta!
Kuningatar, ja pilkka-kruunu päässä!
KUNINGAS HENRIK.
Voi, Glosteria säälin; voi, mies-raukkaa!
KUNINGATAR MARGAREETA.
Mua sääli, paljo raukemp' olen minä.
Kuin? Poisko käännyt? Kasvosiko peität?
En spitaalinen ole; katso minuun.
Oletko tullut kuuroksi kuin kyy?
Siis myrkkyinen myös ole, tapa vaimos.
Humphreynko hauta kaiken lohtus kätkee?
Ilosi siis ei Margareeta ollut!
Humphreylle patsas laita, sitä palvo,
Ja mun tee kuvastani juomakyltti.
Tään vuoksko olin haaksirikkoon tulla
Ja vastatuuli kahdesti mun ajoi
Englannin rannikolta omaan maahan?
Se oli enne; tuulikin se näytti
Mua varoittavan: karta käärmeen pesää,
Äl' astu jalkaas tuohon tylyyn maahan!
Mut minä hyvänsuopaa tuulta toruin
Ja häntä, joka vaskiluolasta
Sen irroitti, ja huokua sen käskin
Englannin siunattua rantaa kohti
Tai kääntää jylhään luotoon laivan keulan.
Mut Aeolus ei ollut murhamies,
Sen inhan toimen sinulle hän jätti.
Mua aallot vyöryvät ei hukuttaneet,
Ne tiesivät, ett' tyly käytöksesi
Kuivalla maalla vielä kyyneliin
Mun hukuttaisi merta suolaisempiin.
Terävät luodon suiput hiekkaan peittyi;
Ei tahtoneet mua murskata, ne tiesi
Kovemman vielä kivisydämmesi
Mun täällä linnassasi murskaavan.
Niin pitkälle kuin liituvuores siinti,
Kun myrsky meidät ajoi rannikolta.
Kannella seisoin raju-ilmassa,
Ja synkeä kun meriusva alkoi
Kärkkäiltä silmiltäni kaihtaa maan,
Juveelin kalliin otin kaulastani —
Timanttikehysteisen sydämmen —
Ja heitin maalle päin; sen meri otti,
Näin, toivoin, sinäi sydämmeni otat.
Samassa haihtui kaunis Englanti;
Sydäntä silmäin seurata nyt käskin,
Ja himmiks kaukoputkiks niitä sanoin,
Kun rakkaan rannikon ne kadottivat.
Pakotin usein kieltä Suffolkin —
Tuon inhan horjumieles edustajan —
Mua lumomaan, niinkuin Ascanius teki,
Kun Dido-hupsulle hän kaikki kertoi
Isänsä teot Trojan palon jälkeen!
Min' enkö ole lumottu kuin Dido?
Ja sinä petollinen kuin Ascanius?
Ah! En voi enää. Kuole, Margareeta!
Näet, Henrik itkee, kun niin kauan elät.
(Melua ulkoa. Warwick ja Salisbury tulevat.
Kansaa tunkeutuu ovelle.)
WARWICK.
Huhutaan, majesteetti, että Suffolk
Ja kardinaali Beaufort kavalasti
On hyvän herttuan Humphreyn murhanneet.
Nyt kansa, niinkuin hurja mettisparvi,
Jolt' emo vietiin, hyörii sinne tänne
Ja raivossaan ei katso, ketä pistää.
Kapinan hurjan minä asetin,
Siks kunnes itse saavat toden kuulla.