HUME.
Kies'auksi teidän majesteetillenne!
HERTTUATAR.
Majesteetillenne? Olen armo vain.
HUME.
Mut taivaan armosta ja Humen neuvost'
On armon arvonimi suureneva.
HERTTUATAR.
Mitä sanot, mies? Oletko neuvotellut
Ovelan noidan, Kreeta Jourdanin,
Ja velhon, Roger Bolingbroken, kanssa?
He suostuvatko mua auttamaan?
HUME.
Luvanneet ovat — näyttää teille hengen,
Manalan mailta esiin loihditun
Jok' antaa vastuun kaikkiin kysymyksiin,
Joit' armon rouva tehdä suvaitsee.
HERTTUATAR.
Hyv' on. Ma mietin valmiiks kysymykset;
Ja kun Sanct Albansista palaamme,
Niin toivon ett' on kaikki toimitettu.
Tuoss', ota palkkas; pidä lystiä,
Hume, noiden toimikumppanies kanssa.
(Menee.)
HUME.
Siis Humen tulee pitää lystiä
Tuon armon kullalla; no, se on varma!
Mut kuules, sir John Hume, sa luki suusi,
Siit' älä muuta päästä kuin vain — hm!
Tää toimi vaatii suurta salaisuutta.
Leonoora rouva antaa mulle kultaa,
Ett' toimittaisin hänen luokseen noidan;
No, kulta kelpaa, vaikka antais piru.
Kyll' uhraa mulle kultaa monet muutkin:
En väittää tohdi, että kardinaali
Ja suur' mies tuo, tuo uusi herttua Suffolk;
Mut siltä näyttää; ovat, totta puhein,
Kun armon suuret tuumat tietävät,
Palkanneet minut kukistamaan hänet
Ja taioill' aivot hältä hurmaamaan.
Sanotaan: kelpo konna itsens' auttaa;
Mut minun täytyy auttaa kumpaakin,
Niin kardinaalia kuin Suffolkia.
Hume, pidä varas, muuten heitä loukkaat,
Kun sanot heitä kelpo konniksi.
Niin on nyt laita: konnan Humen kautta
Lopulta, varon, herttuatar kaatuu;
Ja jos hän kaatuu, Humphreyn perii pahat;
Mut sama se, kun minä vain saan rahat.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.