GLOSTER.
Mik' oli houkkio se Kreetan mies,
Kun houkutteli lentoon poikansa,
Ja tämä houkka siten mereen hukkui!
KUNINGAS HENRIK.
Daedalus minä; poikani Icarus;
Isäni Minos, pakomme jok' esti;
Aurinko, joka pojan siivet poltti,
Sun veljes, Edward; sinä itse meri,
Min pahansuopa kuilu hänet nieli.
Ah, surmaa minut miekoin, älä sanoin!
Tikarin piston ennen sydän kärsii
Kuin korva tätä murhetarinaa.
Mut miksi tulit? Henkeäni tahdot?
GLOSTER.
Luuletko, että olen teloittaja?
KUNINGAS HENRIK.
Vainooja olet, sen ma varmaan tiedän;
Ja syyttömäin jos murha teloitusta,
Niin olet sinä teloittaja myös.
GLOSTER.
Sun poikas tapoin pöyhkeilynsä tähden.
KUNINGAS HENRIK.
Jos sinut oisi tapettu, kun ensin
Sa pöyhkeilit, niin sin' et enää eläis
Etk' oisi voinut tappaa poikaani.
Ennustan, että monet tuhannet,
Jotk eivät vielä aavistakaan vaaraa,
Ja monen ukon, monen lesken huokaus,
Ja monen orvon itkettyneet silmät —
Poikaansa isä suree, leski miestään,
Ja orpo vanhempainsa äkkisurmaa —
Pahovat päivää, jolloin sinä synnyit.
Syntyissäs huuhka huusi, — paha merkki;
Kehrääjä kirkui, ennustaen turmaa;
Ja koirat ulvoi, myrsky kaatoi puita,
Harakat nauroi virttä vihlovaa,
Ja korppi kyyristihe savutorveen.
Enemp' ol' äidilläs kuin äidin tuska,
Mut vähemmän hän sai kuin äidin toivon,
Sai häijyn, kuvattoman möhkän vain,
Puun kauniin hedelmän ei kaltaistakaan.
Kun synnyit, oli sulla hampaat suussa:
Tulithan maailmata puremaan.
Ja, jos on totta, mitä lisää kuulin,
Niin tulit —
GLOSTER.
Vait! — Kuole kesken puhettas, profeetta!
(Lävistää hänet.)
Muun muass' oli tehtäväni tämä.
KUNINGAS HENRIK.
Ja vielä monet muutkin murhat. — Herra,
Suo anteeks syntini, suo anteeks hälle!