EDWARD.
Hengäiskää, loordit; onni käskee malttaa,
Ja sodan vihat rauhan katsein lientää.
Kuningatarta verenahnast' ajaa
Yks joukko takaa; lauhaa Henrikkiä,
Kuningas-raiskaa, mukanaan hän hinaa.
Kuin raivon myrskyn pullistama purje
Pakottaa rahtilaivaa vasta-aaltoon.
Paennut liekö Clifford heidän kanssaan?
WARWICK.
Ei mitenkään hän ole pakoon päässyt:
Veljenne Richard — tälle vasten partaa
Sen sanon — haudan omaks hänet merkki.
Miss' olleekin, niin varmaan on hän kuollut.
(Clifford huokaa syvään ja kuolee.)
EDWARD.
Kenenkä sielu se niin raskaat teki
Jäähyväiset?
RICHARD.
Se syvä oli huokaus,
Ikäänkuin elämän ja kuolon ero.
EDWARD.
Ken on se? Ystävä tai vihollinen,
Hän armon saakoon, nyt kun tappo päättyi!
RICHARD.
Peruuta armonsanas: se on Clifford,
Hän, jok' ei kyltynyt, vaikk' oksan silpoi
Ja veljes kaatoi kesken lehtimistä,
Vaan veriveitsens' iski vielä juureen,
Jost' alkuns' otti tämä hento lehvä, —
Isäämme, Yorkin herttuaa, tarkoitan.
WARWICK.
Pää Yorkin portilt' alas ottakaa,
Isämme pää, min Clifford siihen nosti,
Ja tyhjään paikkaan pankaa tämä pää:
Näin annettakoon verta verrasta.
EDWARD.
Esiin se Yorkin pahan onnen huuhka,
Jok' aina meikäläisten surmaa lauloi!
Sen pahan enteen suun nyt kuolo tukkii
Ja uhkaavan sen äänen vaientaa.
(Muutamat seuralaiset raastavat esiin ruumiin.)