KUNINGAS HENRIK.
Mut siitä vaadin häntä tilille;
Ja siksi täytyy pyhän retkemme
Jerusalemiin jäädä tuonnemmaksi.
Ens tiistaina on meillä neuvottelu
Windsorissa, se loordein tiedoks viekää;
Mut takaisin te itse joutuun tulkaa:
Enemp' on puhuttavaa, tehtävää,
Kuin mitä vihast' ilmaista nyt saatan.
WESTMORELAND.
Käskynne täytän, armollinen herra.
(Poistuvat.)
Toinen kohtaus.
Paikka sama. Toinen linnan huone.
(Henrik, Walesin prinssi, ja Falstaff tulevat.)
FALSTAFF.
No, Heikku, mikä aika nyt on päivästä, poikaseni?
PRINSSI HENRIK. Sinä olet niin paksupääksi tullut vanhan sektin juonnista, nappiesi päästelemisestä ruoan jälkeen ja iltapäivin rahilla loikomisesta, ett'et oikein muista kysyä, mitä oikein tahdot tietää. Mitä hittoa päivän aika sinuun koskee? Jos tunnit olisivat sektikippoja, minuutit salvokukkoja, kellonläpät parittajain kieliä, viisaritaulut porttolain nimikilpiä ja itse Jumalan aurinko kaunis lutka-liekiö tulipunaisessa silkkiharsossa, niin silloin ymmärtäisin, miksi olet niin hillittömän utelias tietämään päivän aikaa.
FALSTAFF. Totta totisesti, osasitpa oksaan, Heikku; sillä me, jotka kaappaamme kukkaroita, me seuraamme kuuta ja Otavaa, emmekä Phoiboa, tuota "kulkija-ritaria sievää". Ja kuulehan nyt, sinä herttapoika, kun sinä tulet kuninkaaksi, — niin totta kuin Jumala varjelkoon sinun armoasi, — majesteettiasi, aioin sanoa, sillä armosta sinä et tule osalliseksi.
PRINSSI HENRIK.
Mitä? Enkö armosta?