FALSTAFF. Et, piru vieköön, et senkään vertaa, että sillä siunaisit munapaistikkaasi.
PRINSSI HENRIK.
No, entä sitte? Puhu suusi puhtaaksi.
FALSTAFF. No niin, sinä herttapoika, kun sinä tulet kuninkaaksi, niin älä salli, että meitä, jotka olemme harmaan yön vartiojoukkoa, sanotaan armaan päivän partiojoukoksi; anna meille nimeksi Dianan metsänvartijat, hämärän teikarit, kuun lellipojat, ja anna ihmisten sanoa meistä, että olemme hyväsuuntaisia ihmisiä; sillä meitä, niinkuin mertakin, suuntaa kuutar, tuo jalo ja siveä valtijaamme, jonka turvissa me sukellamme.
PRINSSI HENRIK. Hyvin puhuttu ja suunnilleen osattu; sillä meidän onnemme, meidän, kuun ihmisten, nousee ja laskee, niinkuin merikin, koska sitä, niinkuin mertakin, suuntaa kuu. Esimerkiksi: kukkaro kultaa siepataan jumulla maanantaiyönä ja hukataan humulla tiistaiaamuna; raastetaan kiroten: seis, mies! ja haaskataan kirkuen: hoi, viinuri! Milloin lasku niin alhainen kuin tikapuun alin porras, milloin nousu niin korkea kuin hirsipuun ylin huippu.
FALSTAFF. Jumaliste, puhutpa totta, poikaseni. Mutta eikö tuo kapakan-emäntämme ole sangen suloinen naikko?
PRINSSI HENRIK. Niinkuin Hyblan hunaja, ukkoseni. Ja eikö puhlunnahkainen nuttu[1] ole sangen suloinen ja tyrmä kapine?
FALSTAFF. Mitä nyt taas, sinä hulluttelija? Joko taaskin noita pistopuheita ja kompia? Mitä hemmetissä puhlunnahkainen nuttu minuun koskee?
PRINSSI HENRIK.
Ja mitä hittoa tuo kapakan-emäntämme koskee minuun?
FALSTAFF.
Olethan useamman kuin yhden kerran hänen kanssaan maksusta sopinut.
PRINSSI HENRIK.
Huusinko koskaan sinua osaasi maksamaan?