PRINSSI HENRIK.
Niin putosivat housut.
FALSTAFF. Niin alkoivat he väistyä; mutta minä seurasin perävilkkaa käsin ja jaloin, ja vilahduksessa peittosin seitsemän niistä yhdestätoista.
PRINSSI HENRIK.
Hirmuista! Yksitoista kanvastimekkoa kasvanut kahdesta!
FALSTAFF. Vaan, niinkuin olisi piru riivannut, niin kolme turkaisen kelmiä, kolme viheriätakkia tuli takaapäin ja hyökkäsi päälleni; —oli, näet, niin pimeä, Heikku, ett'et olisi voinut nähdä omaa kättäsi.
PRINSSI HENRIK. Nuo valheet ovat kutojansa, isänsä, kaltaisia: paksuja kuin vuoret, törkeitä ja kouraan tuntuvia. Haa! sinä paksupäinen kuukupu, sinä römökalloinen hupakko, äpärä, ruokoton, rasvainen talikäärö, —
FALSTAFF.
Mitä! Oletko hullu? Oletko hullu? Eikö totuus ole totuus?
PRINSSI HENRIK. Kuinka sinä voit erottaa nuo vihreätakit, jos oli niin pimeä, ett'et voinut nähdä omaa kättäsi? Anna kuulla syysi; mitä vastaat tähän?
POINS.
Niin syysi, Hannu, syysi!
FALSTAFF. Mitä? Pakostako? Eipäs; vaikka olisin vipuhirressä tai kaikki maanpiirin kidutukset kärsisin, niin pakosta en sano teille mitään. Vai pakosta teille sanoisin syyni! Vaikka olisi syitä niin taajassa kuin sinivatukoita, niin pakosta en sano syitäni yhdellekään sorkalle, enpäs vaan.
PRINSSI HENRIK. En tahdo kauemmin olla syypää tähän syntiin. Tuo veripunainen pelkuri, tuo patjanpainaja, tuo tammanselän-taittaja, tuo suunnaton lihavuori, —