PRINSSI HENRIK.
Minkä sorttinen mies, teidän majesteettinne, jos saan luvan kysyä?
FALSTAFF. Kaunis, komea mies, totta vieköön, ja ruumiikas; elävä katse, miellyttävät silmät ja sangen ylevä käytös, ja noin viidenkymmenen paikkeilla, luulisin, tai ehkäpä, totta maarin, lähempänä kuuttakymmentä; ja nyt se johtuu mieleeni: hänen nimensä on Falstaff. Jos tässä miehessä on haureuteen taipumusta, niin olen pettynyt hänen suhteensa, sillä, Henrik, siveyttä huomaan hänen katseessaan. Jos nyt puun voi tuntea hedelmästä, niinkuin hedelmänkin puusta, niin — sen sanon jyrkästi — siinä on siveyttä tuossa Falstaffissa. Pysy hänen seurassaan ja aja pois ne muut. Ja sano nyt, sinä pahankurinen jolppi, missä olet ollut koko tämän kuukauden?
PRINSSI HENRIK. Puhutko sinä niinkuin kuningas? — Toimita sinä minun osaani, minä olen kuninkaana.
FALSTAFF. Panetko minut viralta? Jos sinä teet sen puoleksikaan niin arvokkaasti ja majesteetillisesti sekä sanoissa että töissä, niin ripusta minut koivista kattoon, kuin kaninpoika tai jänö kanakauppiaan puodissa.
PRINSSI HENRIK.
Kas niin, tässä istun minä.
FALSTAFF.
Ja tässä seison minä. — Tuomitkaa, hyvät herrat!
PRINSSI HENRIK.
No, Henrik, mistä sinä tulet?
FALSTAFF.
Eastcheapista, teidän armonne.
PRINSSI HENRIK.
Vaikeita valituksia kuuluu sinusta.
FALSTAFF. Jumaliste, teidän armonne, ne ovat vääriä! Eipä sitä nuorta prinssiä sentään niin kiikkiin panna, eipä, piru olkoon!