EMÄNTÄ. Ettepä, sir John; te ette tunne minua, sir John; minä tunnen teidät, sir John; olette minulle rahaa velkaa, sir John, ja nyt haette riitaa, että saisitte peijatuksi ne minulta. Ostin teille tusinan paitoja ruhonne verhoksi.
FALSTAFF. Piikkoa, viheliäistä piikkoa! Olen ne antanut pois leipurien eukoille, jotka niistä ovat tehneet seulariepuja.
EMÄNTÄ. Hollannin palttinaa, kahdeksan killinkiä kyynärä, niin totta kuin olen kunniallinen nainen. Sitä paitse, sir John, olette velkaa ruoasta ja juomasta ja käteisistä rahalainoista neljäkolmatta puntaa.
FALSTAFF.
Tuokin on siitä osansa saanut; maksakoon hän.
EMÄNTÄ.
Hänkö? Jesta, köyhä mies, jolla ei ole — ei mitään.
FALSTAFF. Mitä? Köyhäkö? Katsokaa hänen naamaansa! Ketä sanotte rikkaaksi? Lyöttäkää rahaksi hänen nenänsä, lyöttäkää rahaksi hänen poskensa! Minä en maksa äyriäkään. Aiotteko minua pidellä kuin nuorta nulikkaa? Enkö saa mukavuuttani hoitaa omassa majassani, ilman että taskuni pannaan puhtaaksi. Olen kadottanut isoisäni sinettisormuksen, se on neljänkymmenen markan arvoinen.
EMÄNTÄ. Herran kiesus! Olen kuullut prinssin sanovan monta monituista kertaa, että se sormus oli kuparia.
FALSTAFF. Mitä? Prinssi on peijooni, luikistelija; olisipa hän tässä, niin suomisin häntä kuin koiraa, jos hän sen sanoisi.
(Prinssi Henrik ja Poins tulevat marssien sisään;
Falstaff menee prinssiä vastaan, joka soittaa
komentosauvaansa ikäänkuin huilua.)
FALSTAFF. Mitä nyt, poikaseni? Onko tuuli sillä ilmalla? Pitääkö meidän kaikkien marssia?