PERCY.
Kirje hältä!
Miks ei hän tule itse?
SANANSAATTAJA.
Ei voi tulla:
On kovin sairas.
PERCY.
Hitto! Kuinka malttaa
Hän sairastaa näin meteliseen aikaan?
Ken hänen väkeään nyt komentaa?
Ja kenen johdolla se tänne marssii?
SANANSAATTAJA.
Sen tämä kirje tietää, enkä minä.
WORCESTER.
Vuoteenko omana hän makaa? Sano.
SANANSAATTAJA.
Jo neljä päivää ennen lähtöäni
Hän vuoteess' oli; ja kun matkaan lähdin,
Pahinta pelkäsivät parantajat.
WORCESTER.
Josp' ensin oisi parantunut aika,
Ennenkuin häneen tauti kyntens' iski!
Nyt terveyttään tarvittais jos koskaan.
PERCY.
Nyt poteva! Nyt raukea! Tuo tauti
Myrkyttää elinveret toimiltamme:
Se tarttuu tänne, ihan leiriin saakka.
Hän sanoo, että sisällinen tauti, —
Ett' edusmiehen kautt' ei ystäviään
Niin pian voinut koota; että varoi
Noin suurta, vaarallista tointa jättää
Kenenkään toisen, sivullisen haltuun.
Kuitenkin meille antaa uljaan neuvon
Vähällä joukollamme päälle käydä
Ja koittaa, onko onni puolellamme.
Näin kirjoittaa hän: "nyt ei auta arkuus,
Kaikista hankkeistamme kuninkaalla
On varmat tiedot." Miltä tuntuu teistä?
WORCESTER.
Isänne tauti rampaus on meille.
PERCY.
Silvottu jäsen, kuolettava haava:
Ei kuitenkaan! Tuo poissaolo näyttää
Pahemmalta kuin onkaan. Oisko oikein
Näin yhden heiton varaan panna kaikki
Elot ja olot? Jättää moinen aarre
Epäilyttävän hetken sattumoihin?
Ei, se ei kelpaa; siinä alastuisi
Toivomme ydin ja sen sisin pohja,
Ja onnemme se oisi äärin määrä,
Viimeinen loppu.