KUNINGAS HENRIK.
Miks yksin jätitte mun tänne, loordit?
CLARENCE.
Jätimme tänne prinssin, veljeni;
Lupasi tykönänne valvoskella.
KUNINGAS HENRIK.
Walesinko prinssin? Missä on hän? Missä?
Hän tääll' ei ole.
WARWICK.
Tuoss' on ovi auki;
Hän sit' on tietä mennyt.
PRINSSI HUMPHREY.
Hän ei käynyt
Sen huoneen kautta, missä olimme.
KUNINGAS HENRIK.
Mut miss' on kruunu? Ken sen patjalt' otti?
WARWICK.
Kun täältä lähdimme, niin jäi se siihen.
KUNINGAS HENRIK.
Sen prinssi vei; hänt' etsimähän menkää.
Niin kiireissäänkö on hän, että luulee
Uneni kuolemakseni? — Lord Warwick,
Hänt' etsikää ja tänne sättikää. —
(Warwick menee.)
Tuo teko tautiin yhtyy surmaks mulle. —
Mit' oletten, te pojat, nähkää tästä!
Näin rutost' alkaa luonto kapinoida
Kun kulta mielen kiehtoo!
Sen tähden hellän hellät isä-houkot
Unensa rikkoneet on aatoksilla,
Suruilla aivonsa ja luunsa työllä
Sen tähden ko'onneet ja kasanneet
Tuhoiset määrät inhottavaa kultaa;
Sen tähden halukkaasti hankkineet
Pojilleen opit sekä sotataidot:
Kun sitten, valiten kuin mehiläinen
Paraimman mehun joka kukkasesta,
Suu täynnä hunajaa ja sääret vahaa,
Palaamme kotiin,
Niin silloin meidät, niinkuin mehiläinen,
Tapetaan vaivastamme! Oi, noin karvaan
Saa palkan työstään isä kuollessaan! —
(Warwick palajaa.)
Miss' on nyt hän, jok' ei voi oottaa siksi.
Ett' ystävänsä, tauti, minut surmaa!
WARWICK.
Tapasin prinssin lähihuoneessa,
Kyynelmät vienot suloposkillansa
Ja kasvoissa niin syvä surun ilme,
Ett' itse verenahnas tyrannikin,
Tuon nähdessään, ois kuumin kyynelvesin
Valellut veistään. Tuossa, kas, hän tulee.
KUNINGAS HENRIK.
Mut miksi sitten kruununi hän vei?