(Prinssi Henrik palajaa.)
Hän tulee, kas. — No, tule tänne, Henrik. —
Pois menkää, yksin meidät jättäkää.
(Clarence, prinssi Humphrey, loordit y.m. poistuvat.)
PRINSSI HENRIK.
Tuot' äänt' en enää kuulevani luullut.
KUNINGAS HENRIK.
Sen luulon isä toivos oli, Henrik.
Sinusta liiaks aikailen, sa väsyt.
Niin tyhjää istuintani isoatko,
Ett' aiot, ennenkuin on aika tullut,
Pukeutua arvooni? Oi, nuori houkko!
Suuruutta etsit, joka sinut ruhjoo.
Odota hetki; herruuteni pilven
Vain heikko tuuli kaatumasta estää,
Se pian maahan sataa; päivä mustuu.
Sen ryöstit, joka jonkun hetken päästä
Sun oisi syyttäkin; ja kuolemassa
Sa odotukseni vaan vahvistat.
Ett' et mua lemmi, sen näin elämästäs,
Ja siinä varmuudessa suot mun kuolla.
Mielessäs tuhat tikaria piilee
Ja kivisydämmelläs niitä hiot
Viedäkses elostani puolen tiimaa.
Kuin? Etkö puolta tiimaa mua siedä?
No, mene, itse kaiva hautani,
Ja ilokellon anna korviis soittaa
Sun kruunaustas, vaan ei mun kuolemaani.
Pyhäksi pääsi voiteeks tulkoon kyynel,
Jonk' oisi tullut ruumistani kastaa.
Minut vaan syökse unhotuksen tomuun;
Madoille anna henkes antaja;
Lakini, palvelijani maahan polje;
Nyt tapoja on aika ilkkuella.
Eläköön Henrik viides! — Turhuus, nouse!
Kuninkaan arvo, laske! Matkaan kaikki
Te viisaat neuvonantajat, pois matkaan!
Englannin hovihin nyt koolle tulkaa
Apinat ilvehtivät kaikkialta!
Rupanne meihin luokaa, naapurit!
Jos teill' on renttu, joka juo ja kiroo,
Yöt mässää, murhaa, ryövää, tekee kaikki
Vanhimmat synnit uusimmalla lailla, —
Iloitkaa, teit' ei kauemmin hän vaivaa!
Ne kaunat kauneit' ovat Englannissa,
Ne täällä viran tuovat, arvon, vallan.
Suukopan suistetulta riettaudelta
Pois Henrik viides vie, ja villi hurtta
Nyt hampain kaiken puhtauden raiskaa.
Maa raukka, eripuran haavaa podet!
Irstauttas minä ohjata en voinut;
Kuin käy sun nyt, kun irstaus sua ohjaa?
Oi, erämaaksi sinä taasen joudut
Ja hukkain, alkuasujaisi, valtaan!
PRINSSI HENRIK.
Anteeksi, isä! Jos ei ääni multa
Ois kyyneltulvaan suupunut, niin oisin
Tuon kovan nuhteen ehkäissyt jo ennen,
Kuin kaiholl' olitte sen lausunut
Ja minäkin näin pitkään sitä kuullut. —
Tuoss' ompi kruunu; kauan sitä kaitkoon,
Hän, joll' on ijankaikkisuuden kruunu!
Jos sitä enemmän ma himoitsin
Kuin teidän mainettanne, kunniaanne,
Niin älkööt nousko polvet nämä tästä,
Jonk' ulkokumarruksen nöyrän mulle
Sisäinen velvoituksen ääni neuvoi!
Jumala tietäköön, kun tulin tänne
Ja teidät hengetönnä näin, niin oikein
Sydäntä vihlaisi! Jos viekastelen,
Niin tahdon tähän hurjuuteeni kuolla,
Enk' ällistyvän mailman nähtäväksi
Jaloa mielenmuutostani tuoda.
Kun tulin, teidät näin ja kuolleeks luulin,
Ja siitä luulost' itse melkein kuolin,
Niin kruunua, kuin tunto sillä oisi,
Näin soimasin: "Sun tuottamasi murhe
Mun isäni on ruumiin voimat syönyt;
Siks, hienoin kulta, halvint' olet kultaa.
Kalliimpi toinen on, vaikk' ei niin hieno:
Se lääkkehenä hengen pelastaa;[21]
Mut sinä, hieno, kiitetty ja kuulu,
Kulutit herrasi." Näin, valtiaani,
Näin nuhdellen sen päähäni ma laskin,
Sen kanssa päättäin, niinkuin vihamiehen,
Jok' isän multa nähdessäni tappoi,
Totisen perillisen taiston kestää.
Mut vereni jos siitä iloon saastui
Tai pöyhkeyteen aatokseni paisui,
Kapinan henki turhamaisinkaan
Jos suostumusta näyttämään mun saattoi
Ja vähintäkään mieltymään sen valtaan,
Niin taivas ainiaaks sen multa vieköön
Ja kurjimmaks mun tehköön vasalliksi,
Mi kammolla sen eteen polvistuu!
KUNINGAS HENRIK.
Oi minun poikani!
Jumala johdatti sun viemään sen,
Ett' isäs rakkaus sinuun kasvais yhä,
Näin viisaasti kun ajoit asiaasi.
Käy tänne, Henrik, vuoteelleni istu
Ja kuule, luullakseni, viime neuvo,
Mink' ilmi hengin. Henrik, taivas tietää,
Ett' olen vääriä ja sala-teitä
Tään kruunun saanut; itse hyvin tiedän,
Kuin raskahana päätäni se painoi.
Sen sinä perit tyynemmällä säällä,
Paremmall' arvolla ja oikeudella;
Sen kaikki tahrat minä mukanani,
Näet, hautaan vien. Mun päässäni se istui
Kuin väell' anastettu arvonmerkki,
Ja eloss' oli monta syyttämässä,
Ett' olin heidän avullaan sen saanut,
Jost' alituinen riita, verenvuoto
Vioitti luullun rauhan. Hengen kaupan
Nää uhkavaarat kestin, niinkuin näet.
Tään sisältöinen kohtaus näytelmässä
On hallintoni ollut; kuolemani
Nyt seikan muuttaa; mitä minä hankin,
Nyt sulle paljon ehompana lankee,
Kun perittyä kannat kruunua.
Mut vaikka varmemp oletkin kuin minä,
Et ole kyllin lujassa; näet, viel' on
Vihantaa viha; ystäviltäs — niiltä,
Joit' ystävikses sinun täytyy saada —
On vasta pistimet ja hampaat viety.
Ma näiden väkivallan kautta nousin,
Ja pelko pysyi, että sama voima
Mun jälleen sortais; sitä välttääkseni,
Pois heitä karsin, ja nyt aikeess' olin
Pyhälle maalle loput heistä viedä,
Niin ettei lepo, jouto heidän sallis
Likemmin urkkia mun hankkeitani.
Siis, Henrik, huimapäitä askaroita
Ain' ulkosodissa, ett' olot vieraat
Mielestä poistais entisaikain muistot.
Jatkaisin, mutta lopuss' on niin keuhkot,
Ett' ihan multa puheen voima puuttuu.
Tuon kruunun saannin anteeks suokoon Luoja!
Se sulla olkoon tosi rauhan tuoja!
PRINSSI HENRIK.
Arvoisa kuningas, sen voititte,
Piditte, varjelitte, mulle soitte,
Siis omistukseni on suora, selvä.
Jos kuinka suur' ois vaiva, sitä huollan
Ja koko maailmata vastaan puollan.
(Juhani, Lancasterin prinssi, Warwick, loordeja ja muita tulee.)
KUNINGAS HENRIK.
Kas, poikani, Juhani Lancaster!