Nyt Ranskaan, loordit! Teille tämä retki
Tuo yhtä paljon kunniaa kuin meille.
Me sotaonnest' emme epäile;
Kun Luoja armiaasti ilmi toi
Sen luihun petoksen, jok' estehenä
Tiellämme väijyi, emme epäilekään,
Ett' edestämme kaikki haitat väistyy.
Maanmiehet rakkaat, matkaan! Sotavoima
Jumalan käteen! Heti toimet käymään!
Vesille riemuin! Liput liehumaan!
En yksin Englannissa valtias,
Myös Ranskass' olla tahdon kuningas.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Lontoo. Rouva Reippaan talo Eastcheapissa.
(Pistooli, Rouva Reipas, Nym, Bardolph ja poika tulevat.)
ROUVA REIPAS.
Kultaseni, sokerimuruseni, ota minut mukaasi Staines'iin.
PISTOOLI.
En, en; nyt uljas sydämmeni voihkaa. —
Pää pystyyn, Bardolph! Kerskusuones avaa, Nym!
Miehuutes harja nosta sinä, poika!
Falstaff on kuollut; syyt' on voihkinaan.
BARDOLPH. Oi, jospa nyt olisin hänen luonaan, missä lieneekin, taivaassa tai helvetissä!
ROUVA REIPAS. Ei, helvetissä hän ei ole, se on varma; hän on Arthurin helmassa,[4] jos koskaan on kukaan Arthurin helmaan tullut. Hän sai niin kauniin lopun ja erosi täältä niinkuin vastakastettu lapsi. Hän lähti näiltä ilmoilta täsmälleen kahdentoista ja yhden välillä, juuri nousu- ja laskuveden keskivaiheilla; sillä kun näin hänen hypistelevän lakanoita ja nyppivän kukkia ja hymyilevän hyppysilleen, niin silloin tiesin, että hänellä oli matka edessä; sillä hänen nokkansa oli niin terävä kuin kirjoituskynä ja hän houraili viheriöistä niityistä. "Kuinka voitte, sir John?" kysyin minä; "hyvä mies, rohkeutta vain!" Silloin hän huudahti: Jumala! Jumala! Jumala! kolme tai neljä kertaa. Lohduttaakseni häntä sanoin, että hän nyt ei ajattelisi Jumalaa; toivoin, ettei hänen vielä tarvitsisi sellaisilla ajatuksilla itseään kiusata. Sitten hän pyysi, että panisin lisää peitettä hänen jaloilleen; pistin käteni vuoteeseen ja tunnustelin niitä, ja ne olivat kylmät kuin kivi; sitten tunnustelin polvia ja siitä yhä ylöspäin, ja kaikki oli kylmää kuin kivi.
NYM.
Sanotaan, että hän kiroili sektiä.