WESTMORELAND.
Sen vieköön, jonka miehuus nyt jää jälkeen!
KUNINGAS HENRIK.
Apua Englannist' et enää toivo?
WESTMORELAND.
Jumala suokoon, että te ja minä
Avutta voisimme ja yksin kestää
Tään taistelun!
KUNINGAS HENRIK.
Nyt meiltä toivot pois
Viistuhat miestä; parempi se sentään,
Kuin että meille toivot yhden lisää. —
Toimeensa kukin! Herra teitä kaitkoon!
(Torventoitauksia. Montjoy tulee.)
MONTJOY.
Kuningas Henrik, kysyn vielä kerran:
Sopia tahdotko nyt lunnaistasi,
Ennenkuin taattu tappios on varma:
Niin, totta, lähell' olet kurimusta,
Ett' ottaa sinut pyörre. Armosta
Sua vielä pyytää konnetaabeli
Väkesi taivuttamaan katumukseen,
Niin että sielut rauhass' eroaisi
Kentiltä näiltä, missä ruumis-raukkain
Mädätä täytyy.
KUNINGAS HENRIK.
Ken sun lähetti?
MONTJOY.
Ranskanmaan konnetaabeli.
KUNINGAS HENRIK.
Vie hälle sama vastaus kuin viimein:
Mun ensin lyökööt, sitten luuni myökööt.
Jumala! Miks näin raukkaa ivataan?
Mies, joka jalopeuran eläessä
Sen nahan möi, ajossa itse kuoli.
Monenkin meidän ruumis täällä varmaan
Kotoisen haudan saa, ja vaskeen siihen
Tään päivän teot piirretään, sen takaan.
Ne, jotka sankarluunsa Ranskaan jättää,
Uroina kuollen, vaikk' on tunkioonne
Ne haudattuina, kuulun nimen saavat;
Aurinko heitä tervehtää ja taivoon
Suitseena nostaa heidän kunniansa,
Mut ruumiit teiltä ilman myrkyttää,
Haisullaan siittäin Ranskaan ruttotaudin.
Siis brittiemme tarmon voima nähkää:
Kuolleinakin, kuin kimmoava kuula,
Ne uuteen tuhon vauhtiin ponnahtaa
Ja hävitys- ja murhetyötään uusii.
Suvaitkaa että haastan ylvästellen:
Sanokaa teidän konnetaabelille,
Ett' olemme vain arkisotureita;
Vetiset marssit hankalilla mailla
Korut ja kullat meist' on tahrinut;
Ei sotajoukoss' ole siiven tynkää —
Jok' osoittaa, ett'emme pakoon lennä —
Ja aika meistä sirouden karsi;
Mut puhdas, jumalaut', on joka sydän;
Soturit sanovat, ett' ennen iltaa
Heill' uudet vaatteet on, tai riisuvat he
Pään kautta Ranskan miehilt' uljaat takit
Ja heidät palveluksest' ajavat.
Jos niin käy — jota Jumalalta toivon —
Niin lunnaani on pian suoritettu.
Siis, airut, säästä vaivas, älä tänne
Lunnaille enää tule, rakas airut;
Sen vannon, muut' en anna kuin nää raajat,
Ja nekin sellaisina, ettei niillä
Suurt' ole virkaa. Tämä vastuu vie.
MONTJOY.
Vien, Henrik kuningas. Siis, Herran haltuun!
Et koskaan enää airutta sa kuule.