MARGAREETA (syrjään).
Kun poikani ja pyhä Henrik kuoli.
HERTTUATAR.
Sokea näkö, kuollut elämä,
Manalan haamu elävitten mailla,
Sa tuskan kisakenttä, mailman herja,
Elämän anastama haudan oikeus,
Sa pitkäin päiväin lyhyt muistikirja,
Lepuuta levottuuttas Englannin
Lain turvaamassa maassa, jota näin
Juovuttaa laittomasti syytön veri!
(Istuutuu.)
ELISABETH.
Jos luilleni niin valeen haudan soisit,
Kuin kolkon tarjoot istuimen, niin täss' en
Lepuuttais niitä, tähän hautaisin ne.
Ah, kell' on syytä surra, jos ei meillä?
(Istuutuu hänen viereensä.)
MARGAREETA (astuu esiin).
Jos vanhalla on surull' arvo suurin,
Niin mun on surullani iän etuus,
Ylinnä sen siis suokaa valitella.
Ja jos voi suru sietää toisen seuraa,
(Istuutuu heidän viereensä.)
Omaanne verratkaa mun suruihini.
Mull' oli Edward, vaan sen Richard tappoi;
Mull' oli Henrik, senkin Richard tappoi;
Sull' oli Edward, vaan sen Richard tappoi;
Sull' oli Richard, senkin Richard tappoi.
HERTTUATAR.
Mull' oli Richard myös, sen sinä tapoit;
Ja Rutland myös, ja senkin surmaa autoit.
MARGAREETA.
Sull' oli Clarence myös, sen Richard tappoi.
Sun kohdustas se manan koira kömpi,
Jok' ajaa meidät hengiltä: tuo hurtta,
Jok' ennenkuin se silmät sai, sai hampaat,
Mill' uuhta raataa ja sen verta nuolla,
Jumalan töiden häijy pilloja,
Maailman valtatyranni, jonk' alaa
On kurjain raukkain itkettyneet silmät,
Se sinun kohtus onkalosta pääsi
Ajamaan meitä hamaan hautaan asti.
Vakava oikeuden Jumala,
Sua kiitän, että tämä verihurtta
Emonsa kohdun hedelmää nyt raataa
Ja hänet tuntemaan saa muiden tuskaa.
HERTTUATAR.
Tuskaani, vaimo Henrikin, äl' ilku:
Sun tuskaas itkin minä, Herra tietköön.
MARGAREETA.
Anteeksi suo: mun kostoa on nälkä
Ja kyllält' ahmin nyt sen näkemistä.
Sun Edwardis on kuollut, joka tappoi
Mun Edwardini; toinen Edwardisi
Myös kuollut minun Edwardini kostoks;
York oli korvaus vaan, kun nämä kaksi
Mun suurta hukkaani ei vastanneet.
On kuollut sulta Clarence, joka surmas
Mun Edwardini; synkkään hautaan syösty
Tään raivon näytelmän on näkijätkin,
Himokas Hastings, Rivers, Vaughan, Grey.
Richard vaan elää, manan musta airut,
Jonk' ammatti on ostaa sieluja
Ja manaan laittaa; kohta, kohta hänkin
Saa surkean ja surkuttoman lopun:
Maa ammottaapi ja horna hehkuu
Ja rymät ulvoo ja pyhät palvoo,
Ett' äkkiä hän temmattaisiin täältä. —
Elämäst' irti hänet sano, Herra,
Ett' eläissäni sanoa ma saisin:
Se koira kuoli!