RICHARD.
Ja enkö teille vihdoin hoivaa tuonut?
HERTTUATAR.
Et, kautta pyhän ristin! Maalle tullen
Sa heti maan teit helvetiksi mullen.
Sun syntys oli inha kohdun tuska;
Lapsuutes juonikas ja itsepäinen;
Kamala, raju, hurja kouluaikas;
Nuoruutes rietas, hillitön ja raivo,
Miehuutes korska, viekas, verinen,
Maireempi vaan, ja tyyni vihassaan.
Nimittää voitko yhden ilonhetken,
Jonk' on sun seuras armahtanut mulle.
RICHARD.
Kyll' yhden, jolloin armo rouva läksi
Pois seurastani muiden murkinoille.
Näin vähän jos saan teiltä armoa,
Mun suokaa mennä, ett'en teitä loukkais. —
Hoi, rumpu soimaan!
HERTTUATAR.
Pyydän, mua kuule.
RICHARD.
Puhutte liian katkeraan.
HERTTUATAR.
Vaan sana;
En vasta enää sua puhuttele.
RICHARD.
No, hyvä!
HERTTUATAR.
Jos sin' et taivaan kostost' ennen kuole,
Kuin tästä sodast' ehdit voittajana.
Niin minä vanhuuteen ja tuskaan lannun
Enk' enää koskaan kasvojasi näe.
Siis tässä raskain ota äidin kirous!
Se taiston päivänä sua enemmän
Kuin koko rauta-asus painakoon!
Sua vastaan rukouksin taistelen ma,
Ja Edwardinkin lasten hennot sielut
Kuiskaavat vihamiehiis innostusta
Ja onnen lupaavat ja voiton heille.
Verinen olit sinä, veriin nukut;
Häpeäss' elit, häpeään sa hukut.
(Menee.)
ELISABETH.
Syyt' enemmän on kiroomiseen mulla,
Mut voimaa vähemmän; vaan aamen sanon.