ELISABETH.
Ei, nurjat ystävät heilt' otti hengen.
RICHARD.
Ei kohtalon voi tuomiota kääntää.
ELISABETH.
Ei, kohtalon jos kääntymätön määrää.
Nuo piltit kauniimman ois kuolon saaneet.
Jos sulle kauniimp' oisi elo suotu.
RICHARD.
Minäkö orvot orpanani tapoin?
ELISABETH.
Niin, orvot orpanasi; heiltä orvoit
Vapauden, vallan, ilon, heimon, hengen.
Ken sydämmet nuo hennot lävistikään,
Sun pääsi ohjaton se ohjas iskun.
Oli tylsä varmaan murhaveitsi, kunnes
Sun kovan sydämmesi hiomana
Se karitsaini sisuksissa riehui.
Jos hurja tuska totunnast' ei talttuis,
Niin poikiani nimiltä en ehtis
Ma huutaa korviis, ennen kuin sun silmiis
Jo ankkuroisi kynteni, ja minä
Noin hirveässä surman poukamassa,
Kuin haaksi, purjeitta ja taklingitta,
Sun riuttarintahasi murskaantuisin.
RICHARD.
Niin totta hankkeeni kuin onnistukoot
Ja tämän verisodan vaaratoimet,
Niin totta hyvää enemmän suon teille,
Kuin mitä pahaa olen teille tehnyt.
ELISABETH.
Mitäpä hyvää taivaan kasvot kätkee,
Jonk' ilmisaanti hyväks olis mulle?
RICHARD.
Lapsenne voivat nousta, arvo rouva.
ELISABETH.
Pään menoksiko mestauslavalle?
RICHARD.
Ei, onnen korkeuteen ja valta-arvoon,
Ylimpään maisen loiston kunniaan.