ELISABETH.
Se täynn' on ilkitöitäs.
RICHARD.
Isäni kuoloon, —
ELISABETH.
Elosi sen tahras.
RICHARD.
No, itseeni, —
ELISABETH.
Häväisit itse itses,
RICHARD.
Siis, Jumalaan, —
ELISABETH.
Jumalan herja pahin.
Jos et ois rikkonut, min Häneen vannoit,
Niin puolisoni rakentama sopu
Ei rikki ois ja veljeni ei kuollut.
Jos et ois rikkonut, min Häneen vannoit,
Niin päätäs ympäröivä kultavanne
Mun hennon Edwardini kiertäis otsaa
Ja molemmat viel' eläisivät prinssit;
Maan mullass' on nyt hentoisien kehto;
Teit heistä madonruokaa, valarikko.
Nyt mihin vannot?
RICHARD.
Tulevaisuuteen.
ELISABETH.
Sen menneisyydessä jo tahrasit.
Tulevaisuuttan' kyynelin ma huuhdon,
Kun tahrasit sa multa menneisyyden.
Viel' elää lapset, joilta isät tapoit,
Ikänsä itkein nuorta orpouttaan;
Viel' elää isät, joilta lapset tapoit,
Ikänsä itkein tyhjää ahteruuttaan.
Tulevaisuuteen älä vanno, sen
Pilasi menneisyytes verinen.
RICHARD.
Niin totta hyvää tarkoitan ja kadun,
Kuin tämän sodan vaaratöissä hyvin
Mun käyköön! Oma käsi surmatkoon mun!
Taivas ja sallimus mult' ilon vieköön!
Yö, rauhas kiellä, päivä, valosi!
Kaikk' olkoot onnen tähdet mulle nurjat,
Jos hurskain mielin, pyhäss' aikehessa,
Puhtaasta tosilemmestä en kosi
Suloista tytärtäsi, prinsessaa!
Hänessä mun on onneni ja sinun,
Hänettä kohtaa sua, mua, häntä,
Ja maatakin ja monta kristittyä
Kadotus, surma, hävitys ja hukka,
Jota ei muulla välttää voi kuin tällä,
Ja jot' ei muulla välttää saa kuin tällä.
Siis, kallis äiti, — niin nyt teitä kutsun, —
Puhukaa puolestani, kertokaa,
Mit' aion olla, eikä mitä olen,
Ei hyveitäni, vaan mit' aion hyvää;
Vedotkaa ajan luonteeseen ja pakkoon
Ja suuriss' älkää hankkeiss' oikutelko.