BUCKINGHAM.
Kyll', arvo rouva: sovittaa hän soisi
Glosterin herttuan ja veljienne
Ja näiden sekä kamariherran välin;
Pateilleen on hän heidät haastattanut.
ELISABETH.
Jos kaikki hyvin ois! Mut ei, ei koskaan!
Alenemass' on onnemme, ma pelkään.
(Gloster, Hastings Ja Dorset tulevat.)
GLOSTER.
Vääryyttä mulle tehdään, sit' en kärsi. —
Keit' on ne, jotka kuninkaalle nurkuu,
Ett' olen tyly muka, heit' en lemmi?
Se häntä, santta Paavali, ei lemmi,
Ken hänen korvans' ahtaa vihaa täyteen.
Kun mairia en voi ja mielistellä,
Sukoilla, nauraa, mataa, hännystellä
Kuin marakatti taikka ranskalainen,
Niin olen kohta ilkeä ja häijy.
Vihoitta eikö vakaa mies saa elää,
Näin joutumatta suoruudestaan pilkaks
Imelän, luihun silkkinarrijoukon?
GREY.
Kenelle armonne nyt puhuu?
GLOSTER.
Sulle,
Jok' armosta ja kunniast' et tiedä.
Sua loukkasinko? Vääryytinkö milloin?
Tai sua? — tai sua? — tai ketään joukostanne?
Sen vietävät! Kuningas, — jota taivas
Paremmin varjelkoon, kuin toivoisitte, —
Saa tuskin hengenvuoron rauhass' olla,
Niin häntä tyhjin kantein kidutatte.
ELISABETH.
Petytte, veli Gloster; kuningas,
Omasta ylhäisestä tahdostansa
Eik' armoon-pyrkijöiden yllykkeestä,
Varoen sisäist' ehkä kaihelmaanne,
Jot' ilmaissut on ulkokäytöksenne
Mua, lapsiani, veljiäni kohtaan,
On teitä kutsuttanut, tiedustaakseen
Vihanne syytä ja sen poistaaksensa.
GLOSTER.
Vihani? Kuin? — Niin tärviöll' on mailma,
Ett' öyhkää tiiti, missä arkoo kotka.
Kun kaikk' on moukat tulleet aateliksi,
Niin moni aatelus saa olla moukka.
ELISABETH.
Niin, tähtäys on selvä, veli Gloster:
Teit' äimii mun ja ystäväini nousu.
Kies'auta. ett'ei meidän teit' ois tarvis.
GLOSTER.
Mut meidän on, kies'auta, teitä tarvis:
Veljemme vankina on teidän syystä,
Vihoissa itse olen, ylenkatseess'
On aatelisto, viroill' ylhäisillä
Niit' äyriäiksi tehdään, jotka tuskin
Ol' äyrin väärtit pari päivää sitten.