Lontoo. Huone Towerissa.
(Clarence ja Brakenbury tulevat.)
BRAKENBURY.
Miks olette niin synkkä tänään, prinssi?
CLARENCE.
Oi, yö se oli kauhistava, täynnä
Pahoja unia ja ilkinäkyjä!
Niin totta hurskas kristitty kuin olen,
En moista yötä tahtois elää toista,
Vaikk' iloja ma mailman täyden saisin;
Niin täynnä tuskaa, kauhua se oli.
BRAKENBURY.
Mit' unta näitte? Sanokaa, ma pyydän.
CLARENCE.
Näet, karkuun olin päässyt Towerista
Ja laivamatkall' olin Burgundiin,
Ja seurassani oli veli Gloster.
Hän kajuutasta kannelle mun kiskoi;
Siit' Englantiin nyt katseltiin, ja mieleen
Tuhannet johtui tuskat, joilla sota,
Tuo Lancasterin välinen ja Yorkin,
Meit' oli etsinyt. Mut kun me tuossa
Kannella vaaruvalla astelimme,
Livahti Gloster, näet, ja veti minut,
Kun aioin häntä auttaa, kannelt' alas
Kuohaaviin valtameren aaltoihin.
Oi, mikä tuska oli veteen kuolla!
Tuo häijy aallon kohu korvissani!
Nuo surman hirmunäyt silmissäni!
Tuhannet laivanraadot virui siellä,
Tuhannet ruumiit, joita kalat nirhoi;
Ankkurit, kultaharkot, helmiriitat,
Juveelit verrattomat, kalliit kivet
Sekaisin mätättyinä meren pohjaan.
Pääkalloiss' oli jotkut; onteloissa,
Miss' ennen silmät sijaitsi, nyt säihkyi,
Pilkaksi silmäin, kivet kiiluvaiset,
Jotk' ailakoivat meren liejupohjaa,
Ivaten kuolleen luita ympärillään.
BRAKENBURY.
Kuink' oli teillä kuolinhetkell' aikaa
Syvyyden salaisuutta tarkastella?
CLARENCE.
Minusta oli; henkitoreiss' olin
Jo useinkin, mut kade luode aina
Pidätti sielun eikä päästänyt
Sit' aavaan, vapaaseen ja tyhjään ilmaan,
Vaan palppaavaan sen painoi sydämmeeni,
Jok' oli katkosta sen ylön antaa.
BRAKENBURY.
Teit' eikö kuolontuska herättänyt?
CLARENCE.
Ei, uni jatkui kuolemankin jälkeen.
Nyt vasta alkoi sielussani myrsky!
Tuo runon kuulu yrmy lautturi
Mua tuonen mustan virran yli saattoi
Ikuiseen pimeyden valtakuntaan.
Tulokkaan sielun siellä ensin kohtas
Suur' appeni, tuo kuulu Warwick, joka
Huus ääneen: "Millä pattovalan kostaa
Pimeyden valta Clarence petturille?"
Katosi näin. Ja sitten tuli haamu,
Kuin enkel' ihanainen, valkohiukset
Verillä tahratut; se huusi ääneen:
"Clarence on täällä, viekas, luihu Clarence,
Jok' otti hengen multa Tewksburyssä; —
Oi, raivottaret, piinaan hänet viekää!"
Ja silloin lauma ilkiperkeleitä
Mua ympäröi ja korvihini ulvoi
Niin kauheasti, että niiden huutoon
Heräsin vavisten, ja kauan jälkeen
Viel' uskoin, että olin helvetissä;
Niin kamalasti vaikutti se uni.