BRAKENBURY.
Ei ihme, prinssi, että kauhistuitte;
Minäkin kauhistun, kun tuota kuulen.
CLARENCE.
Oi, Brakenbury! Minä tein tuon kaiken
Mi todistaa nyt sieluani vastaan,
Edwardin tähden; ja hän näin sen maksaa;
Jumala, jos ei harras rukous sua
Voi lepyttää, vaan kostaa tahdot työni,
Vihasi käännä toki minuun yksin!
Laps raukka säästä, oi, ja syytön vaimo!
Jää, vartijani, luokseni, ma pyydän:
On mieli raskas, nukkua ma soisin.
BRAKENBURY.
Jään kyllä; Luoja suokoon hyvää unta! —
(Clarence nukahtaa.)
Ajat ja levon hetket suru rikkoo,
Yöst' aamun tekee, keskipäiväst' yön.
Nimeä vaan on ruhtinasten herraus,
Sisäisen vaivan ulkonainen loiste;
Ja luulo-nautinnoistaan heill' on usein
Vaan mailman täysi levotonta huolta.
Nimestä halvast' arvo ruhtinaan
Vaan tyhjäll' eroaapi kaiullaan.
(Molemmat murhamiehet tulevat.)
1. MURHAAJA. Hoi! Kuka siellä?
BRAKENBURY.
Mit' aiot, mies? Ja kuinka tulit tänne?
1. MURHAAJA. Tahdon puhutella Clarencea, ja tulin tänne omin jaloin.
BRAKENBURY.
Mut miks noin vähin puhumin.
1 MURHAAJA.
Parempi vähin puhumin kuin pitkin. —
Suu kiinni vaan, ja esiin valtakirja.
(Antavat paperin Brakenburylle, joka lukee sen.)