(Stanley tulee.)
STANLEY.
Hyvistä töistä, herra, pieni armo!
EDWARD.
Vait, vaiti! Sieluni on huolta täynnä.
STANLEY.
En nouse, kunnes herrani mua kuulee.
EDWARD.
No, sano sitten joutuun, mitä pyydät.
STANLEY.
Rikotun hengen palvelijalleni;
Hän taannoin tappoi erään renttuherran,
Jok' ennen palvellut on Norfolkilla.
EDWARD.
Tää kieli veljen kuolemanko lausui,
Ja nytkö orjalle se armon soisi?
Ol' aatos, eikä murha veljen rikos,
Ja sentään siitä katkeran sai surman.
Ken häntä puolsi? Raivotessani
Ken polvistui ja malttumaan mua pyysi?
Ken maini veljyyttä? Ken rakkautta?
Ken muisti, että Clarence parka jätti
Tuon ylvään Warwickin ja minuun liittyi?
Ken, että, Tewksburyn kun kentäll' Oxford
Mun voitti, hän mun pelasti ja lausui:
"Eläös, veljyt, nouse kuninkaaksi"?
Ken muisti, että, kentällä kun maattiin
Vilusta puolikuolleina, hän kääri
Mun vaippaansa ja melkein alastonna
Antautui itse öisen viiman valtaan?
Tuon kaiken synnillinen irstas raivo
Mun mielestäni vei, ja kellään silloin
Ei lempeyttä muistuttaa mua siitä.
Mut jospa joku orja, palkkalainen
On päissään tehnyt murhan, ryvettäen
Näin rakkaan vapahtajan kalliin kuvan,
Rukoillaan polvill' oiti armoa;
Ja — väärin kyllä — antaa mun se täytyy.
Mut veljeäni puoltanut ei ykskään,
En itsekään, jok' unhotin tuon raukan,
Ma kiittämätön. — Ylväimmällä teistä,
Jonk' elämässä tuli kiittää häntä,
Ei puolta sanaa hänen elämäkseen. —
Jumala! Varon, että mulle, teille
Ja omaisillemme sen syystä kostat. —
Mua auta, Hastings, makuulle. Ah, Clarence parka!
(Kuningas, kuningatar, Hastings, Rivers, Dorset ja Grey menevät.)
GLOSTER.
Sen pikaisuus saa aikaan! — Nähkääs, kuinka
Kuningattaren syypäät sukulaiset
Clarencen kuolemasta kalpenivat!
Sit' aina kuninkaalle hokivatkin;
Mut Jumala sen kostaa. Eikö mennä
Nyt kuningasta lohduttamaan, loordit?
BUCKINGHAM.
Niin kuin vaan suvaitsette, herttua.