STANLEY.
Mit' erityistä sydänt' ilmaisevaa
Näette tänään hänen kasvoissaan?
HASTINGS.
Sen, ettei meistä ketäkään hän vihaa;
Se muuten näkyis hänen katseestaan.
(Gloster ja Buckingham palajavat.)
GLOSTER.
Sanokaa, mikä rangaistus on sille,
Ken saatanallisella noituudella
Ja pirun vehkeill' etsii henkeäni
Ja ruumiin hornan-taioillansa rikkoo?
HASTINGS.
Mun rakkauteni teitä kohtaan käskee
Mun tässä prinssiseurass' ensimmäisnä
Julistaa syylliselle tuomion:
Ken olkoonkin, hän ansainnut on surman.
GLOSTER.
Siis omin silmin nyt sen tuhot nähkää:
Lumottu näin, kas, olen; kätenikin
On, näet, kuihtunut kuin kuiva rönsy;
Edwardin vaimo hän, se ilki noita,
Ja kätyrinsä Shore, tuo rietas portto,
He näin mun rienanneet on taioillansa.
HASTINGS.
Jos tuon he ovat tehneet, jalo herttua, —
GLOSTER.
Jos! Sinä hoimija sen häijyn porton,
Sanotko: jos? — Sin' olet kavaltaja: —
Pää poikki tuolta! Santta Paavali,
En ennen ruokaile kuin saan sen pään! —
Lovel ja Catesby, toimeen käsky pankaa!
Ken ystäväni on, mua seuratkoon.
(Gloster ja Buckingham menevät, heidän jäljessään neuvoskuntaa.)
HASTINGS.
Voi Englantia! Mua ei hiukkaakaan,
Hupelo, tämän oisin välttää voinut.
Näk' unta Stanley, että karju hältä
Kypärän riisti; minä tuota ilkuin,
Pakoa halveksien. Kolme kertaa
Kompastui tänään mieliratsuni
Ja pilttoutui, Towerin kun näki,
Ikäänkuin tätä teurashuonett' inhois.
Nyt äskeist' olis pappia mun tarvis.
Oi, kadun, mitä riemuellen kerroin
Ma airuelle, että Pomfretissa
Mun vainoojani tänään veriin sortuu.
Ja että suosiss' olen, turvass' itse.
Oi, Margareeta, raskaat kirouksesi
Nyt kohtaa Hastings raukan kurjaa päätä!